Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri, leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan.
Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää apulaispappia.
Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa, ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle.
Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa.
Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita. Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta.
Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan unohtaa Svanskogin tätiä.
Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon! Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän sittenkään uskaltaisi pyytää apua.
Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään?
Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä, että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi sinne äitikullan kanssa.
Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat.