Kun he tulivat Hedebymäen juurelle, pysähtyi pikkupiika ja katseli alas Löven-järvelle, jonka pintaa peitti kova, kiiltävä jää.
Hän kysyi, muistiko pikkupoju minä päivänä äiti kotiintullessaan oli kertonut, että Löven oli jäätynyt. Äiti oli niin kovin ihmetellyt, että järvi jäätyi jo ennen joulua, jotta hän puhui siitä koko illan. "Niin, se oli jouluaaton aattona", sanoi pikkupoju. Siitä hän oli aivan varma.
"Sitten se on ollut jo neljä päivää jäässä", sanoi pikkupiika. "Aivan varmaan jää on jo niin vahvaa, että se kannattaa meitä."
Pikkupoju reipastui heti paikalla, kun hän käsitti, että pikkupiika aikoi kulkea järven yli.
"Lasketaan luikua Nygårdiin!" huudahti pikkupoju.
"Tämä tie on sopivin", sanoi pikkupiika, "sillä Nygård on järven rannalla".
Pikkupiika epäili tosin vielä hiukan, mutta tällä kertaa pikkupoju yllytti häntä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan maamatkasta. Hän tahtoi suoraa päätä alas jäälle.
"Sinä saat sanoa äidille, että sinä sitä tahdoit", sanoi pikkupiika, "sillä hän ei suutu sinuun".
Järven rantaan ei ollut pitkä matka. Hetken kuluttua he olivat jäällä. Se oli yhtä liukas kuin ankerias, sen kirkkaampi se ei juuri olisi voinut ollakaan. He tarttuivat toisiaan käteen kiinni ja alkoivat laskea luikua pitkin Löven-järveä.
Se kävikin paljoa paremmin kuin maantiellä tallustaminen. Tällä tavalla he varmaan pääsisivät perille ennenkuin suuret kestipäivälliset olivat loppuneet.