Mutta sitten kuuli pikkupiika kohinaa ja jyskettä takanaan, joka oli hänelle liiankin tuttua. Hänen ei tarvinnut katsoa taakseenkaan tietääkseen mitä se oli. Hän tunsi sen jo niskassaan. Myrskytuuli alkoi nyt taas uudelleen.
Tuntuipa siltä kuin myrskytuuli olisi pysytellyt alallaan vain viekoitellakseen lapset alas jäälle. Ja nyt se tuli ja tarttui kiinni heihin ja kaatoi heidät nurin.
Heidän oli aivan mahdoton päästä jäällä eteenpäin, nyt kun myrskytuuli taas oli kiihtynyt. He eivät voineet seisoa pystyssä. He eivät voineet muuta kuin ryömiä takaisin rantaan.
Olisipa voinut luulla, että pikkupiian voimat nyt olisivat olleet lopussa. Hän oli järjestänyt heidän asiansa siten, että tuntui melkein mahdottomalta ajatella, että he pääsisivät enää ihmisten ilmoille. Jäällä he eivät voineet kulkea, ja kun he saapuivat rantaan, niin kohosi sillä kohdalla korkea vuori ja tiheä metsä eikä tietä ollut minkäänlaista.
Ja pikkupoju oli niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, että hän vain itki.
Pikkupiikakin jäi hetkeksi seisomaan rannalle ja näytti aivan kuin pilvistä pudonneelta.
Mutta miten lieneekään ollut, niin hän muisti äkkiä, millä tavalla hän tavallisesti laski mäkeä kotona, kun kallionrinne oli jäässä. Ja hän alkoi heti taittaa kuusenoksia ja keräsi niitä kahteen kasaan. Toiselle kasalle hän pani pikkupojun istumaan ja kävi itse polvilleen maahan ja työnsi sekä pojun että molemmat kuusikasat alas jäälle.
Kun he tulivat kovimpaan tuuleen, kävi hän istumaan toiselle kasalle ja sekä poju että hän ottivat käteensä aika karahkan ja pitelivät sitä tuulessa.
Hui! sanoi myrskytuuli, ja hei! sanoi myrskytuuli. Se pudisteli heitä ja keikautti heitä sivulle ikäänkuin koetellaksensa, voisiko se saada heidät valtaansa.
Mutta sitten se tarttui koko voimallaan heihin kiinni ja lapset kiitivät matkaan. Ja niin sitä mentiin, aivan kuin tuulessa, vaikkeivät he tunteneetkaan tuulta, olisivatpa melkein voineet luulla istuvansa paikoillaan, jolleivät rannat olisi kiitäneet heidän ohitsensa.