VALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.
Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu Valdemar Atterdag verottaa Visbytä oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri, väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo, otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin keskiajan elämää.
Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, — sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta, ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon, jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia porvareita.
Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas vedettynä.
Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.
"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan. Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."
"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra? Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."
Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa, uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.
Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet meille antanut."
Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa, lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista heidän on luopuminen.