Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä, minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki kantavat kiviä!
Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.
Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin, näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta, ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta! Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon, muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.
Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset, nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun ylentää Jumalan avaruuksiin?
Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!
* * * * *
Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.
ROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.
I.
Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat, tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään. Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä oltava, tavataksensa ketä halusi.