Seuraavana päivänä hän jälleen istuu ja ikävöipi hämärissä. Ja ilta illalta tulee tuo kaipuu yhä uudelleen ja käy yhä valtavammaksi. Se kasvaa kuin valo keväisin, kunnes se vihdoin vallitsee kaikkia päivän ja yön hetkiä.
Onpa melkein luonnollista, että moinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta kuoltuaan kuin eläissään. Koko sen elinaikana äiti ei ole ajatellut muuta kuin miehensä uudelleen voittamista. Ja hänellehän se lapsi ei voinut olla mieluinen. Sitä ei saanut pitää näkösällä. Se sai usein tuntea olevansa vaivaksi.
Vaimo, joka oli hairahtunut velvollisuuksissaan, on tahtonut näyttää miehelleen, että hän sentään oli jonkun arvoinen. Hän aherti lakkaamatta keittiössä ja kangaskamarissa. Mitäpä sijaa pikku pojalle kaikessa tässä touhussa voi jäädä!
Mutta nyt jälkeenpäin hän muistelee, kuinka poikasen silmät usein anoivat ja kerjäsivät. Iltasin se pyysi äitiä istumaan hänen sänkynsä ääressä. Se sanoi pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt äiti ajattelee, että kenties se ei ollutkaan totta. Hän vain niin sanoi, jotta äiti jäisi hänen luokseen. Nyt muistuu mieleen kuinka poika ponnisteli unta vastaan. Nyt äiti ymmärtää, että pienokainen pysyttelihen valveilla vain saadaksensa kauan tuntea äidin kättä omassaan.
Hän on ollut ovela veitikka, niin pieni kuin olikin. Hän on niin kaiken älynsä käyttänyt, saadaksensa hiukan osaa äidin rakkaudesta.
On ihmeellistä että lapset voivat niin rakastaa. Hän ei ymmärtänyt sitä koskaan ennen, pojan elossa ollessa.
Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta hän iloitsee sen kauneudesta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista salaperäisistä silmistä. Poika koskaan ei ole ollut pullea, rusoposkinen lapsi, vaan kalpea ja hintelä. Mutta se oli ihmeellisen kaunis.
Se käy hänen mielessään yhä ihanammaksi päivä päivältä. Lapsethan lienevätkin suloisinta koko maan päällä. Ajatteles vain että on olemassa pikku olentoja, jotka ojentavat kätensä jokaista kohti ja uskovat jokaisesta hyvää! Pikku olentoja, jotka eivät kysy ovatko kasvot rumat vai kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään kumpaakin, jotka voivat rakastaa vanhaa ja nuorta, rikasta ja köyhää! Ja kumminkin ne ovat todellisia pikku ihmisiä.
Päivä päivältä hän tulee lasta yhä likemmä ja likemmä. Hän kyllä toivoo, että se eläisi, mutta arvelee olisikohan hän milloinkaan tullut niin likelle sitä kuin nyt.
Toisinaan hän joutuu epätoivon valtaan, kun ei ollut tehnyt poikaa sen eläissä onnellisemmaksi. Siksi hänet varmaan minulta pois riistettiin, hän ajattelee. Mutta harvoin hän suree näin.