Hänellä ei ole mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy saada nähdä hänet, nähdä häntä kautta koko elämänsä.
Lopuksi hälvenee kaikki empiminen ja horjuminen hänen suuren kaihonsa tieltä. Hän rakastaa, hän rakastaa, eikä voi elää vainajaa vailla. Hän tuntee että hänen täytyy hyljätä kaikki muut vaikuttimet lapsensa tähden. Ja kun kevät puhkeaa täydellä todella, kun mättäät ja kummut taas paljastuvat hautausmaalla, kun rautaristien sydämet jälleen alkavat helähdellä ja helmikukkaset loistaa lasilaatikoissaan, ja kun maa vihdoin viimein voi avata sylinsä pikku arkulle, silloin hän jo on antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän aikoo asettaa kummulle.
Poikki ristin, toisesta ristin haarasta toiseen on kirjoitettuna selvillä valkeilla kirjaimilla:
TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.
Ja sitten alempana ristin rungossa äidin nimi.
Hän ei välitä vähääkään siitä että koko maailma saapi tietää mitä hän on tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, se ainoa on tärkeää, että hän vilpistelemättä saapi rukoilla lapsensa haudalla.
VELJEKSET.
Sääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun ne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin, tuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset vaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun nurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä. Ja on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja he tuntevat itsensä loukatuiksi.
Sellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea. Mutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi kunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.
Maaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä sopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.