Noiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan, raskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään, kuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja painaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.
Jos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon, paljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin ajatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis koskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut, eikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen hajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää tavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne vähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.
Tuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on onnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen keskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea tämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.
Kun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu, otetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille multakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.
Sen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: "Mä kuljen kohti kuolemaa."
Hän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan seurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen täytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin, vaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.
Lukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä. Hän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu juuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa kumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.
Sillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin ettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja silloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.
Siksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään ja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua. Mutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi eikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä hautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen virsi.
Mutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula aivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on niin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.