Ei kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun kirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden veljesten laululle.
Lukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen veljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka sunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää velvollisuutensa.
Mutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään hullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa mielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!
Virressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja kun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken elämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen koskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin rauhalliselta, kun on siitä päässyt.
Laulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.
Lopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: "Mä kuljen kohti taivasta." Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet käyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.
Mutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte ylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja katoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja laulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja viimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja ne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja tekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.
KÖYNNÖSRUUSUSTOSSA.
Toivoisin, että ne ihmiset, joiden kanssa oleskelin viime suvena, soisivat katseidensa sattua näihin riveihin. Nyt kun pakkanen ja pimeät yöt ovat tulleet, tahtoisin palauttaa heidän mieleensä valoisan, lämpimän vuodenajan.
Ennen kaikkea tahtoisin, että he muistaisivat köynnösruusuja, jotka verantaa reunustelivat, muistaisivat bengaalilaisen ruusun suurine, vaaleine repalereunaisine jättiläiskukkineen, hienoine, jotenkin harvoine lehvineen, jotka niin auringonpaisteessa kuin kuutamossakin heittivät tummanharmaan varjonsa vaalealle kivilattialle ja kietoivat kaikki tuolla ulkona kevyeen pitsihuntuunsa.