He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.
Silloin Teodor patruuna yht'äkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta. Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on nyt jo liian myöhäistä, sillä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että hän luikertelee kuin ankeriainen. Sitte hän heittää hänet luotaan niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jää seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan?
Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor patruunan kimppuun tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee mielensä vain siksi, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.
Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.
Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli mistään anteeksipyynnöistä. — No, entäpä pormestaritar, hänen olisi sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian kahdenkesken matkustavat halki maan? — Vai niin, Maurits ei ollut vaarallinen. — Eipä ei, sitä ei hän ollut koskaan luullutkaan, mutta ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo kiessikärrit! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin kaikkein hullunkurisimmat kiessikärrit! Antaa sitten tuon lapsen ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kiesseissä ja antaa hänen, patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportti kiesseille!
— — Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin häkkikärreille!
Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa, ettei Maurits siitä pitäisi.
Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:
Kohosi koira vuorille
Ja haukkui koko Ruotsille,
Sen nimi on kuin sun,
Sen nimi on kuin mun,
Kuin kaikkein mailman ihmisten.
Mi nimi sen?
Se Mikä on.
Se arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä" koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.