Nyt joulu ompi taas,
Nyt joulu ompi taas,
Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.
Mut' totta ei tuo,
Mut' totta ei tuo,
Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.
Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn, sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on, sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.
Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.
Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."
Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut. Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi, sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi. Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.
Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää. Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi, että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.
Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata, harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi. Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.
Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?
Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet "puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen, huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia kuin rotat ennen muinoin.
Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin ja antaa Halfvorsonille selkään.