"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen
Pekka nimi joutuisi huonoon huutoon", lisäsi toinen, joka kävi
Pullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.
"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen", sanoi Pekka Pohjola halveksien.
"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa aletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska et tahdo rangaistusta kauppiaalle."
Se sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja sanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.
"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan", sanoivat jätkät.
Sitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola oli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin koskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin, niin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen, itkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja kuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola, sitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli hänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä ja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli karkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi saanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne ajat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten avoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa hän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään menneeksi mieheksi — sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja ikävänä, totisena ja uuraana.
Silloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan, että hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi heidän edelleen.
Mutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan Halfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa valloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut vihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan koiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka kanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle herjaussanan singahuttaisi.
Vuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri oli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien valkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita pyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat. Tämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja laivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan. Kolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin puserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan leppeämmin katukivitykseen.
Torilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle. Kahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat latvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä, oksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.