Sitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin puutarhasta vistinpeluusta. "Vai niin", sanoi hän esijoukolle. "Niinpä niin, te viette heidät vankilaan."
Hän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen kuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat nyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket leimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat ne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin ja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan vankilaan.
Kaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan ja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa, savun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa puoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin kasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa, silloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta piileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä peloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!
Mutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut suopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä ajatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli hiljaa rantatorille päin.
Pikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa viisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä keilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat nukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat mustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku, — kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse, puikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin katua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista ilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.
Jok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään tuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän näki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha puutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia holvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita upeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset maassa tuomien kohdalla.
Vanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas ja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä vuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt kysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt ja tyynnyttänyt. "Kaupunki oli minun käsissäni", hän ajatteli, "mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi". Hän muisteli sen muinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa oikeudesta.
Hän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä soudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta. Vaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen silta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi heidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa taipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät käsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru ja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen hellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua maihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi, silloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos he nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja heidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat kesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.
Vanha raatimies näki silloin ajatuksissansa — sillä hämärässä ei hän voinut heitä tarkasti eroittaa — heidän suloiset, nuoret kasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän oikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma omituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta, mutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä hyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.
Silloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei hänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen kaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.