Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias meni naimisiin.
Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva kiipesi takaisin puitteisiinsa.
Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä karmi ajatellessa mitä oli tulossa.
Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät kaupunkiin kuulutusta ottamaan.
Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä, kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat piikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.
"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa. Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.
Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä. Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo tullut. Ei, sitä ei ollut tullut.
Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."
"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.
Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.