Hänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin pitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana. Hänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin Vikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli vapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan, voimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria hevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun luokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri vaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten kisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman vaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä pääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä ihmisten keskuudessa tapahtui.
Eräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän tapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla laukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan sydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki tosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen, kieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka olkapäällään.
Kauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan hunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan. Ne olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat kukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä suonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta niistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet lepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan ja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon siimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten perästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli heidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien korkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin tuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet pikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut. He olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä, tyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa ja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille vierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne tuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: "Tulkaa kauniit vieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet, huomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme".
Reor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli takaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä vankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli edestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin, perhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi ilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen oli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset. Perässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin kimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade peittivät ne.
Syntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista riemua henki koko metsä.
Reor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui seuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin piili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain, joka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat. Hän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea odotteleisi.
Tunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä sinne, missä häntä odotettiin.
Hänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän kumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti hänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi sykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen tavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään. Reor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman. Hän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja niin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.
Sellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa. Mutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset, sananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa jalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä, hiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien lomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia. Tällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat hongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä punaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse maahan, joka hehkui kuumana.
Pikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon kirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset kivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven pakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria kallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa mullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille putkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä muuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti harmaita itiöpesäkkeitään.