"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli ollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli istunut lumikinoksella."
Poika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä vilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua Ruben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin mielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo vainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei Akseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.
Akselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita huimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia, ja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa kuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen. Sen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan. Siinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien heiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta lohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen ratsastaa täällä.
Mutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme vääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana, kuuli hän lapsentytön huutavan: "Pikku Akseli, elä istu siellä! Ajattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana, niinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei Akseli saa koskaan istua."
Moinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei kärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja. Mutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että hänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle ja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki hämmästyisi.
Ruben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki leikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä merkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka nykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.
Seuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli koolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen vihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko tämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui, kuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.
Vihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut läsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben enosta?
Hän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki pusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia kunnioittamaan Ruben enoa. "Hiljaa, herran tähden", sanoivat kaikki.
"Ei", sanoi Akseli, "nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä minun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista".