Tuskin hän oli vilkaissut sisään, kun hän vavahti ja veti päänsä takaisin. Hän näki, että vanha, harmaapäinen nainen makasi pitkällään lattialla. Se ei liikkunut eikä valittanut, ja sen kasvot näyttivät omituisen valkeilta. Oli niinkuin näkymätön kuu olisi valaissut niitä kalpealla valollaan.
Poika muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, olivat tämänkin kasvot näyttäneet noin omituisen valkeilta. Ja hän ymmärsi, että tuo vanha ihminen, joka makasi tuvan lattialla, mahtoi olla kuollut. Hän oli varmaankin saanut halvauksen. Kuolema oli tullut niin äkkiä, että hän ei edes ollut ennättänyt ruveta sänkyynsä.
Hän alkoi kauheasti pelätä ajatellessaan, että hän oli pimeässä yössä yksin kuolleen kanssa. Hän syöksähti suin päin kynnyksen ja rappujen yli ja riensi takaisin navettaan.
Kun hän kertoi lehmälle, mitä oli nähnyt tuvassa, tämä herkesi syömästä. "Vai on emäntä kuollut", sanoi hän. "Sitten taitaa minustakin pian tulla loppu." — "Aina kai on joku, joka pitää sinusta huolen", sanoi poika lohduttaen. — "Sinä kun et tiedä", sanoi lehmä, "että minä olen kaksi kertaa niin vanha kuin lehmä tavallisesti on silloin, kun se pannaan teurastuspenkille. Mutta en minä haluakaan elää kauemmin, koska hän sieltä sisältä ei voi enää tulla minua hoitamaan."
Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, ja poika kyllä huomasi, että hän ei nukkunut eikä syönyt. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin hän taas alkoi puhella. "Makaako hän lattialla?" kysyi hän. — "Makaa", sanoi poika. — "Hänellä oli tapana tulla navettaan", jatkoi lehmä, "kertomaan kaikesta, mikä häntä painoi. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän sanoi, vaikken voinut vastata hänelle. Näinä viime päivinä hän puhui siitä, että häntä pelotti se, että jos hän sattuisi kuolemaan, ei olisi ketään hänen luonaan. Häntä pelotti se, ettei kukaan olisi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan tai panemassa hänen käsiään ristiin rinnan päälle hänen kuoltuaan. Etköhän sinä menisi sitä tekemään?"
Poika oli kahden vaiheilla. Hän muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, äiti oli pitänyt tärkeänä asettaa hänet oikeaan asentoon. Hän tiesi, että kysymyksessä oli semmoista, jota ei saanut jättää tekemättä. Mutta toiselta puolen hän tunsi, että hän ei voisi memrä kuolleen luo, koska yö oli niin kamala. Hän ei kieltäytynyt, mutta hän ei myöskään lähtenyt liikkeelle.
Hetkisen seisoi vanha eläin ääneti, kuin vastausta odottaen. Mutta kun poika ei sanonut mitään, ei lehmäkään uudistanut pyyntöään. Sen sijaan hän rupesi kertomaan pojalle emännästään.
Siinä riittikin puhumista. Ensiksikin oli kerrottava kauniista lapsista, jotka hän oli kasvattanut. Nehän olivat olleet navetassa joka päivä, ja kesällä ne olivat olleet karjaa paimentamassa soilla ja haassa, niin että vanha lehmä tunsi ne tarkkaan. Ne olivat olleet kaikki hyviä ja iloisia ja ahkeria. Lehmä kyllä tietää, minkälaisia sen hoitajat ovat. Ja samaten oli hänen talostaankin paljon kertomista.
Ei se ollut aina ollut niin köyhä kuin nyt. Se oli hyvin avara-alainen, vaikka siinä enimmäkseen oli soita ja kivikkoisia hakamaita. Ei ollut niissä paljon sijaa pelloille, mutta hyvää laidunmaata oli kaikkialla. Yhteen aikaan oli navetassa ollut lehmä joka parressa, ja härkätalli, joka nyt oli tyhjä, oli ollut täynnä härkiä. Ja silloin oli ollut iloa ja elämää sekä tuvassa että navetassa. Avatessaan navetan oven emäntä hyräili ja lauloi, ja kaikki lehmät ammuivat ilosta kuullessaan hänen tulevan.
Mutta isäntä oli kuollut, ja kun lapset vielä olivat pieniä eivätkä voineet ensinkään auttaa töissä, oli emännän täytynyt ottaa koko talo ja kaikki työt yksin hoitaakseen. Hän oli ollut vahva kuin mies, ja hän oli sekä kyntänyt että leikannut. Iltaisin kun hän tuli navettaan lypsämään, oli hän toisinaan niin väsynyt että itki.