Hänellä oli ollut paljon vaikeuksia viime päivinä. Mutta oli toki ollut suuri onni, että hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet hänet.
Hanhikukko oli kertonut, että heti kun villihanhet olivat huomanneet Peukaloisen kadonneen, he olivat tiedustelleet häntä metsän pikku eläimiltä. He olivat heti saaneet kuulla, että ne, jotka olivat vieneet hänet, olivat smoolantilaisia variksia, mutta varikset olivat jo näkymättömissä, eikä kukaan tiennyt, minnepäin ne olivat menneet. Löytääkseen pojan niin pian kuin mahdollista oli Akka silloin komentanut villihanhet kaksittain häntä etsimään. Mutta kahden päivän perästä, olivatpa sitten löytäneet hänet tai ei, piti heidän kokoontua koillis-Smoolantiin eräälle korkealle vuorenhuipulle, joka oli typistetyn tornin näköinen ja jota sanottiin Tabergiksi. Ja kun Akka oli neuvonut heille parhaat tienviitat ja tarkkaan kertonut heille, miten he osaisivat Tabergille, olivat he eronneet.
Valkoinen hanhikukko oli valinnut Hieno-Höyhenen toverikseen, ja he olivat lennelleet sinne tänne kovin levottomina Peukaloisesta. Harhaillessaan he olivat kuulleet rastaan, joka istui puun latvassa, huutavan ja haukkuvan erästä, joka oli sanonut itseään Varisten Viemäksi ja joka oli pilkannut häntä. He olivat ruvenneet puheisiin hänen kanssaan, ja hän oli näyttänyt, mihin suuntaan tuo Varisten Viemä oli mennyt. Sitten he olivat tavanneet kyyhkyskukon, kottaraisen ja heinäsorsan, jotka kaikki olivat valitelleet ilkiöstä, joka oli häirinnyt heidän lauluaan ja jonka nimi oli ollut Varisten ottama, Varisten kantama ja Varisten varastama. Tällä tavalla he olivat seuranneet Peukaloisen jälkiä aina kanervikkokankaalle Sunnerbon kihlakuntaan.
Niin pian kuin hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet Peukaloisen, he olivat lähteneet pohjoista kohti tullakseen Tabergin vuorelle. Mutta sinne oli pitkä matka, ja yö oli yllättänyt heidät, ennen kuin vuori alkoi näkyä. "Mutta kunhan pääsemme sinne huomenna, niin kyllä kai kaikki huolet loppuvat", ajatteli poika ja painautui olkien sisään lämmitäkseen.
Lehmä oli koko ajan seisonut ja reuhtonut parressaan. Nyt se alkoi yht'äkkiä puhella pojalle: "Minusta tuntuu, että yksi niistä, jotka tulivat tänne, sanoi olevansa haltija. Jos niin on, niin totta kai hän sitten ymmärtää hoitaa lehmää." — "Mitä sinulta puuttuu?" kysyi poika. "Minulta puuttuu kaikenmoista", sanoi lehmä. "Minua ei ole lypsetty eikä puhdistettu. En ole saanut ruokaa yöksi enkä vuoteita alleni. Emäntäni tuli tänne hämärissä minua hoitamaan, mutta hän tunsi itsensä niin sairaaksi, että hänen piti heti mennä pois, eikä hän ole tullut sen koommin takaisin." — "On surkeaa, että olen niin pieni ja voimaton", sanoi poika. "Minä luulen, etten kykene sinua auttamaan." — "Älä sinä yhtään kuvittele olevasi voimaton sentähden, että olet pieni", sanoi lehmä. "Kaikki haltijat, joista minä olen kuullut puhuttavan, ovat olleet niin väkeviä, että ovat vetäneet kokonaisia heinäkuormia ja voineet lyödä lehmän kuoliaaksi nyrkillään." — Poika ei voinut olla naurahtamatta. "Kyllä ne ovat olleet toisenlaisia haltijoita kuin minä", hän sanoi. "Mutta minä irroitan kaulaimesi ja aukaisen sinulle oven, niin saat mennä juomaan jostakin vesilätäköstä pihalta, ja sitten minä koetan kiivetä ylisille ja laskea heiniä seimeesi." — "No, olisihan sekin joksikin avuksi", sanoi lehmä.
Poika teki niinkuin oli sanonut, ja kun lehmä seisoi täysinäisen seimen ääressä, hän ajatteli, että nyt hän vihdoinkin saisi nukkua. Mutta hän ennätti tuskin kömpiä tilalleen, kun lehmä taas alkoi puhella hänelle.
"Sinä varmaankin aivan suutut minuun, jos minä vielä pyydän sinulta yhtä asiaa", sanoi lehmä. — "En toki, jos se vain on semmoista, johon minä kykenen", sanoi poika. — "Minä pyytäisin, että menisit tuonne tupaan ja katsoisit, miten emäntä jaksaa. Pelkään, että hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus." — "Ei, sitä minä en voi", sanoi poika. "Minä en uskalla näyttäytyä ihmisille." — "Et suinkaan sinä pelänne vanhaa sairasta mummoa", sanoi lehmä. "Mutta ei sinun tarvitse mennäkään hänen luokseen tupaan. Asetu vain oven taakse ja tirkistä raosta!" — "No, jos et tahdo muuta, niin voinhan minä sen tehdä", sanoi poika.
Sitten hän aukaisi navetan oven ja meni pihalle. Yö oli kaameaa. Ei kuuta, ei tähtiä valaisemassa; tuuli vinkui ja sataa lotisi. Mutta pahinta oli, että seitsemän suurta pöllöä istui rivissä asuinrakennuksen katon harjalla. Oli jo kamalaa kuullakin heitä kun he istuivat ja valittivat pahaa säätä, ja vielä kamalampaa kun ajatteli, että jos yksikin heistä keksisi hänet, se olisi hänen loppunsa.
"Onneton se, joka on pieni!" sanoi poika lähtiessään kulkemaan pihamaan yli. Ja kyllä hänellä olikin syytä niin sanoa. Tuuli kaatoi hänet kaksi kertaa ennen kuin hän pääsi asuinrakennukselle, ja toisella kertaa vihuri pyöräytti hänet vesilätäkköön, joka oli niin syvä, että hän oli hukkua. Mutta perille hän kumminkin pääsi.
Hän kiipesi parin portaan yli, kompuroi kynnyksen yli ja tuli porstuaan. Tuvan ovi oli kiinni, mutta yhdestä alanurkasta oli suuri pala poissa, jotta kissa pääsisi siitä kulkemaan. Pojan ei siis ollut ollenkaan vaikea nähdä, miten oli tuvassa laita.