Hän tähysteli joka puolelle, mutta ei keksinyt semmoista paikkaa, jonne olisi voinut mennä. Ja pimeä ja kolkko oli ilta, ja tuuli ja sataa tihuutti. Yhä kamalammaksi ja ikävämmäksi kävi ympäristö hetki hetkeltä.
Saattaa tuntua kummalliselta, mutta matkustajien ei näyttänyt tekevän mieli kysyä yösijaa mistään talosta. He olivat kulkeneet jo monen kirkonkylän ohi koputtamatta yhdellekään ovelle. Ja pienistä mäkituvista, joihin muut köyhät kulkijat ovat ihastuneet, he eivät olleet tietääkseenkään. Teki ihan mieli sanoa, että oli parhaiksi heille, kun he eivät onnistuneet, koska eivät pyytäneet apua sieltä, mistä sitä oli saatavissa.
Mutta viho viimein, kun jo oli tullut niin pimeä, että tuskin oli viivan verran valoa taivaalla, ja ne kaksi, jotka kaipasivat unta, vaelsivat puolihorroksissa, tapasivat he talonpoikaistalon, joka oli erillään, kaukana kaikista naapureista. Eikä sillä hyvä, että se oli erillään, vaan lisäksi se näytti aivan autiolta. Ei noussut savua piipusta, ei loistanut valoa ikkunoista, ei yhtään ihmistä liikkunut pihalla. Kun se niistä kolmesta, joka kykeni pysymään valveilla, näki paikan, hän ajatteli: "Käyköön miten tahansa, mutta tähän taloon meidän pitää koettaa päästä. Parempaakaan emme voi löytää."
Kohta sen jälkeen kaikki kolme seisoivat pihamaalla. Ne kaksi nukahtivat heti saatuaan maata alleen, mutta kolmas katseli tarkasti ympärilleen saadakseen selville, mistä voisi päästä katon alle. Se ei ollut suinkaan pieni talo. Paitsi asuinrakennusta ja tallia ja navettaa oli siinä pitkät rivit aittoja ja vajoja ja latoja ja työkaluvajoja. Mutta kaikki tyynni oli hirveän köyhän ja rappeutuneen näköistä. Rakennusten seinät olivat harmaat, sammaltuneet, kallellaan, kumoon romahtamaisillaan. Katoissa oli suuria reikiä, ja ovet rempottivat kallellaan katkenneissa saranoissaan. Oli ilmeistä, ettei kukaan ollut pitkiin aikoihin viitsinyt lyödä naulaa seinään tässä paikassa.
Sillä välin oli kuitenkin hereilläolija ottanut selville, mikä oli navetta. Hän pudisteli toverinsa hereille ja kuljetti heidät navetan ovea kohti. Tämä oli onneksi pantu kiinni vain koukulla, jonka hän pian sai näplätyksi auki varvulla. Hän päästi jo helpotuksen huokauksen ajatellessaan, että he kohta pääsisivät turvapaikkaan. Mutta kun navetan ovi kimeästi vingahtaen aukeni, hän kuuli, että lehmä rupesi ammumaan. "Tuletteko nyt viimeinkin, emäntä?" sanoi lehmä. "Minä jo luulin, ettette antaisikaan minulle ruokaa tänä iltana."
Hereilläolija pysähtyi säikähtyneenä ovelle huomattuaan, ettei navetta ollutkaan tyhjä. Mutta kun hän näki, ettei siellä ollut kuin yksi lehmä ja kolme tai neljä kanaa, hän rohkaisi taas mielensä. "Meitä on kolme köyhää matkamiestä, jotka haluaisimme päästä semmoiseen paikkaan, jossa ei kettu voi meitä yllättää eivätkä ihmiset saada meitä kiinni", hän sanoi. "Mahtaisikohan tämä olla meille sopiva paikka?" — "Luulisipa tämän olevan", vastasi lehmä. "Kyllähän seinät ovat huonot, mutta ei kettu vielä pääse niiden läpi, eikä täällä asu muita ihmisiä kuin vanha eukko, joka varmaankaan ei kykene ottamaan ketään kiinni. Mutta keitä te sitten olette?" hän jatkoi ja kääntyi parressaan nähdäkseen tulijat. "Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä, ja minut on loihdittu haltijaksi", vastasi ensimmäinen sisääntulija, "minulla on mukanani muuan kesy hanhi, jolla ratsastan, ja harmaa hanhi." — "Niin harvinaisia vieraita ei minun seinieni sisällä ole ennen ollutkaan", sanoi lehmä, "ja olkaa tervetullut, vaikka kyllä minä olisin mieluummin halunnut, että emäntäni olisi tullut antamaan minulle illallista."
Poika vei nyt hanhet jokseenkin isokokoiseen navettaan ja saattoi heidät tyhjään parteen, johon ne heti nukkuivat. Itselleen hän teki oljista vuoteen ja toivoi heti vaipuvansa unen helmaan hänkin.
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lehmäraukka, joka ei ollut saanut illallistaan, ei pysynyt hetkeäkään hiljaa. Hän kalisteli kaulaintaan, muuttelihe parressaan ja valitteli, että hänen oli nälkä. Poika ei voinut saada unen hiventä silmiinsä, hän vain loikoi ja mietti kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut viime päivinä.
Hän muisteli Oosa hanhityttöä ja Pikku Mattia, jotka hän oli tavannut niin äkkiarvaamatta, ja hän päätteli, että se pieni tupa, jonka hän oli sytyttänyt, oli mahtanut olla heidän vanha kotinsa Smoolannissa. Hän hiukan muisteli heidän puhuneen juuri semmoisesta tuvasta ja siitä suuresta kanervikkonummesta, joka oli sen luona. Nyt he olivat tulleet kotiaan katsomaan, ja kun he pääsivät perille, oli se tulessa! Suuren surun hän oli heille tuottanut, ja hän oli siitä pahoillaan. Jos hän vain vielä kerran tulisi ihmiseksi, hän koettaisi korvata heille vahingon ja pettymyksen.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät variksiin, ja kun hän ajatteli Kuhnus-Tuhmusta, joka oli pelastanut hänet ja saanut surmansa samassa hetkessä kun hänet oli valittu päälliköksi, tuli hänen niin paha olla, että kyyneleet kihahtivat silmiin.