Hän ei uskaltanut juosta kauas. Hän arvasi, että Smirre kettu oli häntä vaanimassa ja että oli parasta pysyä lasten läheisyydessä. Hän kääntyi katsomaan, mitä väkeä ne olivat, mutta samassa hän jo tunsi heidät, ryntäsi heitä kohti ja huusi: "Ai, päivää, Oosa hanhityttö! Ai, päivää, Pikku Matti!"
Sillä kun poika näki nuo lapset, hän unohti aivan missä oli. Varikset ja palava tupa ja puhelevat eläimet hävisivät hänen muististaan. Hän kulki Västra Vemmenhögin pellolla ja paimensi hanhilaumaa, ja viereisellä pellolla kulkivat nuo smoolantilaislapset hanhineen. Ja nähtyään heidät hän juoksi kiviaidalle ja huusi: "Ai, päivää, Pikku Matti!"
Mutta kun lapset näkivät semmoisen pienen peukaloisen tulevan kädet ojossa heitä kohti, he tarttuivat toisiinsa, peräytyivät pari askelta ja näyttivät olevan kauhean peloissaan.
Kun poika näki heidän kauhistuksensa, hän muisti kuka oli. Ja silloin hänestä tuntui kuin hänelle ei olisi voinut tapahtua mitään niin pahaa kuin se, että juuri nuo lapset näkivät, että hän oli loihdittu. Hänet valtasi häpeä ja suru siitä, ettei hän enää ollut ihminen. Hän kääntyi pois ja pakeni. Hän ei itse tiennyt minne.
Mutta onnenpa kohtasi poika ennätettyään kankaalle. Sillä kanervikossa hän näki jotakin valkoista pilkottavan, ja häntä vastaan tuli valkoinen hanhikukko Hieno-Höyhenen seurassa. Kun valkoinen hanhikukko näki pojan juoksevan semmoista vauhtia, hän luuli, että pahat viholliset ajoivat häntä takaa. Hän keikautti Peukaloisen nopeasti selkäänsä ja lensi tiehensä.
XVII
VANHA TALONPOIKAISVAIMO
Torstaina huhtikuun 14. p:nä.
Kolme väsynyttä matkamiestä oli liikkeellä iltamyöhällä yösijaa etsien. He kulkivat köyhässä ja autiossa osassa pohjois-Smoolantia, mutta semmoisen lepopaikan, jota he toivoivat itselleen, olisi heidän kyllä luullut löytävän, sillä he eivät olleet hemmoteltuja vetelyksiä, jotka olisivat tarvinneet pehmeitä vuoteita tai hyvin varustettuja huoneita. "Jos jollakin näistä pitkistä vuorenselänteistä olisi huippu, joka olisi niin korkea, että kettu ei miltään puolen voisi kavuta sitä ylös, niin meillä olisi makuusija", sanoi yksi heistä. "Jos yksi ainoakin noista suurista soista olisi sula ja niin vetelä ja syvä, että kettu ei uskaltaisi sen pinnalle, niin sekin olisi hyvä yösija", sanoi toinen. "Jos jää jollakin noista jäätyneistä järvistä, joiden yli lennämme, olisi sula rannalta, niin että kettu ei sille pääsisi, silloin me olisimme juuri löytäneet sen mitä etsimme", sanoi kolmas.
Pahinta oli se, että kun aurinko oli laskenut, alkoi kahta matkustajista niin nukuttaa, että he joka silmänräpäys olivat pudota maahan. Kolmas, joka kykeni pysymään hereillä, tuli sitä levottomammaksi, mitä enemmän yö läheni. "Se nyt vasta oli onnettomuus", ajatteli hän, "että olemme tulleet semmoiseen maahan, jossa järvet ja suot ovat jäässä, niin että kettu pääsee joka paikkaan. Jääthän ovat jo muualta sulaneet, mutta me olemme nyt siinä kaikkein kylmimmässä Smoolannin osassa, jonne kevät ei vielä ole tullut. Minä en ymmärrä, mitä minun on tehtävä löytääkseni hyvän nukkumapaikan. Jollen löydä suojaisaa paikkaa, niin Smirre kettu on kimpussamme ennen aamua."