Poika ei voinut olla ihmettelemättä, kenenkä tämä tupa mahtoi olla ja miksi se oli autio. Näytti kyllä siltä kuin asukkaat olisivat aikoneet tulla takaisin. Kahvipannu ja puuropata olivat liedellä ja takan nurkassa oli vähän puita. Uuniluuta ja leipälapio olivat yhdessä nurkassa, rukki oli nostettu penkille, ikkunan yläpuolella olevalla hyllyllä oli tappuroita ja pellavia ja pari lankavyyhteä, talikynttilä ja tulitikkulaatikko.
Niin, ihan näytti siltä, että ne, jotka olivat tuvan jättäneet, aikoivat tulla takaisin. Sängyssä oli vuodevaatteita, ja seinällä oli vielä pitkiä kangassuikaleita, joille oli maalattu kolme hevosen selässä ratsastavaa miestä, Kaspar, Melkior ja Baltasar. Samat hevoset ja samat miehet oli kuvattu moneen kertaan. Ne ratsastivat ympäri huonetta ja jatkoivat matkaansa katto-orsiin asti.
Mutta ylhäällä katossa äkkäsi poika jotakin, joka sai hänet siinä paikassa jalkeille. Siellä riippui vartaassa pari reikäleipää. Ne näyttivät kyllä vanhoilta ja homehtuneilta, mutta leipä kuin leipä. Hän paukautti niitä leipälapiolla, niin että toinen putosi maahan. Hän söi ja työnsi pussinsa täyteen. Uskomatonta, miten hyvää leipä saattoikaan olla!
Hän katseli vielä ympärilleen tuvassa toivoen löytävänsä semmoista, mitä hänen olisi kannattanut ottaa mukaan. "Kyllä kai minä saanen ottaa mitä tarvitsen, koska eivät muutkaan siitä välitä", hän ajatteli. Mutta melkein kaikki siellä oleva oli liian isoa ja raskasta. Ainoastaan muutamia tulitikkuja hän voisi ottaa mukaansa.
Hän kiipesi pöydälle ja sitten uutimien avulla ikkunahyllylle. Hänen siinä seisoessaan ja työntäessään tulitikkuja taskuunsa tuli valkohöyheninen varis sisään ikkunasta.
"Kas, tässä minä nyt olen", hän sanoi ja pysähtyi pöydälle. "Minä en ole voinut tulla ennen, sillä me varikset olemme tänään valinneet uuden päällikön Vinha-Tuulen sijaan." — "No, kenen valitsitte?" kysyi poika. "Niin, me valitsimme erään, joka ei tule sallimaan ryöväystä eikä vääryyttä", sanoi varis ja ojentautui suoraksi, niin että hän näytti oikein majesteettiselta. "Me olemme valinneet Maija Valkohöyhenen, jota ennen sanottiin Kuhnus-Tuhmukseksi." — "Sepä oli oiva vaali", sanoi poika ja onnitteli häntä. "Niin, toivota sinä vain minulle onnea", sanoi Maija ja alkoi kertoa pojalle, minkälaiset päivät hänellä ennen oli ollut Vinha-Tuulen ja Puuskan seurassa.
Kesken kertomusta poika kuuli ikkunan takaa äänen, joka tuntui tutulta. "Täälläkö hän on?" kysyi Smirre kettu. "Niin, täällä hän on piilossa", vastasi variksen ääni. "Ole nyt varuillasi, Peukaloinen!" huusi Maija. "Tuulen-Puuska on tuolla ulkona sen ketun seurassa, joka tahtoo syödä sinut." Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun Smirre loikkasi ikkunaa vasten. Vanhat ikkunanpielet särkyivät, ja Smirre seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä ikkunapöydällä. Maija Valkohöyhenen, joka ei ennättänyt pakoon, hän puri heti kuoliaaksi. Sitten hän hyppäsi lattialle ja alkoi katsella poikaa.
Tämä koetti piiloutua suuren tappurakuontalon taakse, mutta Smirre oli jo nähnyt hänet ja kyykistyi kokoon ottaakseen vauhtia. Ja niin pieni ja matala oli tupa, että poika ymmärsi joutuvansa ketun saaliiksi vähimmättäkään vaivatta. Mutta tällä hetkellä hän ei ollut puolustusneuvoitta. Hän raapaisi nopeasti tulta tulitikkuun, vei sen tappurakuontaloon, ja kun se leimahti tuleen, hän heitti sen Smirre ketun päälle. Ja kun tuli leimahti hänen turkissaan, pelästyi Smirre kauheasti. Ei hän enää ajatellut poikaa, vaan pakeni suin päin tuvasta.
Mutta nyt näytti siltä, että poika oli päässyt yhdestä vaarasta heittäytymällä toiseen vielä suurempaan. Tuppurakuontalosta, jonka hän oli viskannut maahan, levisi tuli vuodeverhoihin. Hän hyppäsi maahan ja koetti tukahuttaa tulen, mutta se leimusi jo liian voimakkaasti. Tupa tuli pian savua täyteen, ja Smirre kettu, joka oli pysähtynyt ulkopuolelle, alkoi aavistaa, miten asiat olivat sisällä. "No, Peukaloinen", hän huusi, "kummanko sinä valitset, elävältä paistumisenko vai sen, että tulet tänne minun luokseni? Minusta tietysti olisi mieluisinta, että saisin syödä sinut, mutta kuolitpa miten tahansa, hauskaa se minusta on."
Poika ei voinut uskoa muuta, kuin että repo oli oikeassa, sillä tuli levisi hirvittävän nopeasti. Koko sänky oli jo ilmiliekeissä, lattiasta nousi tulta, ja maalattuja kangaskappaleita pitkin riensi tuli ratsastajasta ratsastajaan. Poika oli hypännyt liedelle ja koetti avata leivinuunin luukkua; mutta juuri silloin hän kuuli, että avain pantiin lukkoon ja että sitä käännettiin hiljaa. Ihmisiä kai ne olivat, nuo tulijat, ja tässä hädässään hän ei ollenkaan pelännyt heitä, tuli päinvastoin iloiseksi. Hän seisoi jo kynnyksellä, kun ovi viimeinkin aukeni. Hän näki kaksi lasta edessään, mutta miltä he näyttivät nähdessään tuvan ilmitulessa, sitä hän ei ennättänyt katsoa, vaan hyökkäsi heidän ohitseen ulos.