Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli Tookernissa heinäsorsa, jonka nimi oli Jarro. Hän oli nuori lintu ja oli elänyt vasta kesän, syksyn ja talven. Nyt oli hänen ensimmäinen keväänsä. Hän oli juuri tullut kotiin Pohjois-Afrikasta ja joutunut Tookernille niin aikaisin, että järvi oli vielä jäässä.
Eräänä iltana hänen ja muiden nuorten sorsain huviksensa liidellessä edestakaisin järven yllä ampui metsästäjä heihin pari laukausta, ja Jarroa sattui rintaan. Hän luuli kuolevansa, mutta ettei se, joka oli häntä ampunut, saisi häntä syödäkseen, hän lensi niin kauas kuin vain suinkin voi. Hän ei ajatellut minne joutui, hän koetti vain päästä hyvin kauas. Kun voimat pettivät, niin ettei hän enää jaksanut lentää edemmäksi, ei hän ollut enää järven kohdalla, vaan vaipui suuren järven rannalla olevan talonpoikaistalon portaiden eteen.
Kohta sen jälkeen nuori renki kulki pihan poikki. Hän huomasi Jarron ja nosti sen ylös. Mutta Jarro, joka ei toivonut muuta kuin kuolemaa, kokosi viimeiset voimansa ja nipisti lujasti renkiä sormeen, jotta tämä päästäisi hänet.
Eihän Jarro kyennyt irroittautumaan, mutta siitä yrityksestä oli kuitenkin se hyvä seuraus, että renki huomasi hänen olevan hengissä. Hän kantoi Jarron hyvin varovasti tupaan ja näytti emännälle, joka oli lempeäkasvoinen nuori nainen. Emäntä otti Jarron heti rengiltä, silitti sen selkää ja pyyhki veren, jota tippui kaulauntuvien välistä. Hän katseli sitä hyvin tarkkaan ja nähdessään, kuinka kaunis se oli tummanvihreine, välkkyvine päineen, valkoisine kaulanauhoineen, punaisenruskeine selkineen ja sinisine siipipeileineen, kävi hänen varmaan sääliksi, että sen piti kuolla. Hän pani nopeasti kuntoon vasun ja asetti Jarron siihen lepäämään.
Jarro oli koko ajan räpisköinyt ja temponut päästäkseen irti, mutta kun hän nyt huomasi, että ihmiset eivät aikoneetkaan tappaa häntä, hän asettui mielihyvin vasuun. Nyt vasta huomattiin, kuinka uupunut hän oli tuskista ja verenvuodosta. Emäntä kuljetti vasun lattian poikki asettaakseen sen uunin nurkkaan, mutta jo ennen kuin hän laski sen maahan, painuivat Jarron silmät kiinni ja hän vaipui uneen.
Hetken kuluttua Jarro heräsi siihen, että joku kosketti häntä hiljaa. Kun hän aukaisi silmänsä, hän säikähti niin kauheasti, että oli mennä tainnoksiin. Nyt hän varmaan oli hukassa, sillä siinä seisoi sellainen, joka oli vaarallisempi kuin sekä ihmiset että petolinnut. Se ei ollut kukaan muu kuin itse Cesar, pitkäkarvainen lintukoira, joka uteliaasti nuuski häntä.
Kuinka surkeasti häntä viime kesänä, kun hän vielä oli pieni keltainen poikanen, oli pelottanut joka kerta kun kaislikkojen yli kajahti huuto: "Cesar tulee! Cesar tulee!" Nähdessään silloin ruskea- ja valkopilkkuisen koiran tulevan kita avoinna kaislikon halki hän oli luullut näkevänsä itse kuoleman. Hän oli aina toivonut, ettei hänen tarvitsisi nähdä Cesaria silmästä silmään.
Ja nyt lienee hän onnettomuudekseen pudonnut juuri siihen taloon, josta
Cesar oli kotoisin, sillä tuossa se nyt seisoi hänen päänsä kohdalla.
"Mikäs otus sinä olet?" murisi hän. "Miten sinä olet tupaan tullut?
Etkö sinä kuulu niihin kaislikkolaisiin?"
Jarro voi tuskin vastata peloltaan.