"Älä ole vihainen minulle, Cesar, että olen tullut tupaan!" hän sanoi. "Ei se ole minun syyni. Minua on ammuttu. Ihmiset itse ovat panneet minut tähän vasuun."
"Vai niin, vai ovat ihmiset itse panneet sinut siihen", sanoi Cesar. "Silloin ne kaiketi aikovat parantaa sinut, vaikka minusta ne tekisivät viisaimmin, jos söisivät sinut suuhunsa, kun kerran olet heidän vallassaan. Mutta joka tapauksessa sinä olet tuvassa rauhoitettu. Ei sinun tarvitse olla noin pelästyneen näköinen. Nyt ei olla Tookernilla."
Sen sanottuaan Cesar meni makaamaan leimuavan takkavalkean ääreen. Niin pian kuin Jarro ymmärsi, että tuo hirmuinen vaara oli ohitse, valtasi hänet suuri voimattomuus ja hän vaipui uudelleen uneen.
Kun Jarro seuraavan kerran heräsi, huomasi hän vadillisen ryynejä ja vettä edessään. Hän oli vielä hyvin sairas, mutta hänen oli nälkä ja hän rupesi syömään. Kun emäntä näki hänen syövän, tuli hän luo ja silitteli häntä ja näytti iloiselta. Sitten Jarro taas nukahti. Moneen päivään hän ei tehnyt muuta kuin söi ja nukkui.
Eräänä aamuna Jarro tunsi itsensä niin terveeksi, että nousi vasusta ja käveli lattialla. Mutta hän ei päässyt pitkälle ennen kuin jo kaatui ja jäi siihen. Silloin tuli Cesar, aukaisi ison kitansa ja tarttui häneen. Jarro luuli tietysti, että koira aikoi purra hänet kuoliaaksi, mutta Cesar kantoi hänet vasuun vahingoittamatta häntä. Tästä Jarro rupesi luottamaan Cesariin niin, että hän seuraavalla kävelyretkellään meni koiran luo ja rupesi maata hänen viereensä. Tämän jälkeen Cesarista ja hänestä tuli hyvät ystävät, ja Jarro makasi joka päivä monet tunnit Cesarin käpälien välissä.
Vielä suurempaa luottamusta kuin Cesariin tunsi Jarro emäntäänsä. Hän ei enää ollenkaan pelännyt, vaan hieroi päätään hänen käteensä, kun tämä tuli hänelle antamaan ruokaa. Emännän mennessä pois tuvasta Jarro huokasi surusta, ja hänen tultuaan takaisin lintu huusi omalla kielellään hänet tervetulleeksi.
Jarro unohti aivan, kuinka hän ennen maailmassa oli pelännyt koiria ja ihmisiä. Nyt ne hänestä olivat lempeitä ja hyviä, ja hän rakasti niitä. Hän toivoi olevansa terve voidakseen lentää Tookernille kertomaan toisille heinäsorsille, että heidän entiset vihollisensa eivät olleet vaarallisia ja ettei heidän ensinkään tarvinnut niitä pelätä.
Hän oli huomannut, että sekä ihmisillä että Cesarilla oli rauhalliset silmät, joihin oli mieluista katsella. Ainoa tuvassa olija, jonka silmiin hän ei kernaasti katsonut, oli Klorina, tupakissa. Eihän sekään tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta ei hän voinut luottaa siihen. Ja sitä paitsi se aina härnäsi häntä siksi että hän rakasti ihmisiä.
"Sinä luulet niiden vaalivan sinua siksi, että ne pitävät sinusta", sanoi Klorina. "Odotahan, kunnes lihot tarpeeksi! Silloin ne vääntävät sinulta niskat nurin. Minä kyllä tunnen ne."
Jarrolla oli hellä ja rakastavainen sydän kuten kaikilla linnuilla, ja hän tuli äärettömän pahoilleen tämän kuultuaan. Hän ei voinut uskoa, että emäntä tahtoisi vääntää nurin hänen niskansa, eikä hän voinut uskoa sitä hänen pojastaankaan, pienokaisesta, jonka oli tapana istua ja rupatella tuntikausia hänen vasunsa ääressä. Hänestä tuntui siltä kuin he molemmat rakastaisivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.