Cesar jäi seisomaan ja tuijottamaan villihanhea. "Sinä olet merkillinen vanha hanhi", hän sanoi. — "Olenhan minä kokenut minkä mitäkin eläissäni", sanoi Akka, "ja minä tiedän, että meidän luontomme pehmiää, kun menetämme lapsemme." — "Minä seuraan neuvoasi", sanoi Cesar, "mutta teidän on vastattava siitä, ettei Pekalle tapahdu mitään vahinkoa."
Sillä välin talossa oli huomattu, että Pekka oli poissa, ja häntä alettiin etsiä. Talonväki etsi ulkohuoneet, katsoi kaivosta ja tutki kellarin. Sitten se meni teille ja kujille, juoksi naapuritaloon tiedustamaan, oliko hän joutunut sinne, ja etsi häntä Tookernin rannalta. Mutta vaikka kuinka etsittiin ei löydetty.
Cesar, koira, ymmärsi hyvin, että isäntäväki etsi Pekkaa, mutta hän ei tehnyt mitään auttaakseen heitä oikeille jäljille. Sen sijaan hän makasi hiljaa, ikään kuin koko asia ei olisi liikuttanut häntä vähääkään.
Myöhemmin päivällä huomattiin Pekan askelten jälkiä venevalkamassa. Ja silloin he näkivät, ettei vanha ravistunut ruuhi enää ollutkaan rannassa. Nyt alettiin ymmärtää, miten kaikki oli tapahtunut.
Isäntä ja hänen renkinsä työnsivät heti veneitä vesille ja lähtivät etsimään poikaa. He soutelivat Tookernilla iltamyöhään näkemättä jälkeäkään pojasta. He eivät voineet ajatella muuta kuin että vanha alus oli uponnut ja että Pekka oli kuoliaana järven pohjalla.
Iltasella Pekan äiti kuljeksi rantoja pitkin. Kaikki muut olivat varmoja, että Pekka oli hukkunut, mutta hän ei voinut sitä uskoa, vaan etsi häntä yhä. Hän etsi kaislojen ja ruohojen seasta ja kulki lietteistä rantaa ajattelematta, miten syvälle hänen jalkansa vajosivat ja miten märäksi hän oli tullut. Hän oli sanomattoman epätoivoinen. Sydäntä oikein pakotti rinnassa. Hän ei itkenyt, mutta hän väänteli käsiään ja huuteli poikaansa korkealla, valittavalla äänellä.
Ympärillään hän kuuli kaikkialla joutsenten ja sorsien ja suokuirien huutoja. Hänestä näytti, että ne seurasivat häntä ja että ne valittivat ja voivottelivat nekin. "Niillä mahtaa olla jokin suru, koska ne niin valittavat", ajatteli hän. Mutta sitten hän muisti itsensä. Nehän olivat vain lintuja. Ei suinkaan niillä ollut mitään huolia.
Kummallista, etteivät ne vaienneet auringonlaskun jälkeenkään. Hän kuuli Tookernin lukemattomien lintujen vain huutavan ja huutavan. Monet niistä seurasivat häntä, minne hän vain meni, toiset suhauttelivat ohi nopein siivin. Kaikki voivottelivat ja valittelivat.
Mutta tuska, joka häntä itseään painoi, avasi hänen sydämensä. Hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan niin kaukana muista elävistä olennoista kuin ihmiset tavallisesti ovat. Hän ymmärsi paremmin kuin koskaan ennen, minkälaista lintujen elämä on. Niillä oli niilläkin alituinen huoli kodistaan ja lapsistaan, niillä niinkuin hänelläkin. Ero niiden ja hänen välillä ei ehkä ollutkaan niin suuri kuin hän tähän asti oli luullut.
Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli jo melkein päätetty asia, että kaikki nämä tuhannet joutsenet ja sorsat ja kuikat menettäisivät kotinsa täällä Tookernilla. "Se tulee olemaan niille raskasta", ajatteli hän. "Missähän ne sitten elättävät poikasensa?"