Kun vanha ruuhi sillä tavalla liikkui järvellä, aukenivat sen raot yhä enemmän ja vettä ihan tulvasi sisään. Pekka ei välittänyt siitä vähääkään. Hän istui pienellä kokkatuhdolla, huusi jokaiselle linnulle, jonka näki, ja ihmetteli, ettei Jarro näyttäytynyt.
Mutta viimein Jarro tosiaankin näki Pekan. Hän kuuli pojan huutelevan häntä samalla nimellä, joka hänellä oli ollut ihmisten luona ollessaan, ja hän ymmärsi, että poika oli lähtenyt Tookernille häntä etsimään. Jarro tuli sanomattoman iloiseksi siitä, että sentään yksi ihminen rakasti häntä. Hän ampaisi Pekan luo kuin nuoli, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen hyväillä itseään. Molemmat olivat hyvin onnellisia tavatessaan toisensa.
Mutta yht'äkkiä Jarro huomasi, miten ruuhen laita oli. Se oli puolillaan vettä ja uppoamaisillaan. Jarro koetti selittää Pekalle, että koska tämä ei osannut lentää eikä uida, oli hänen koetettava päästä maihin, mutta Pekka ei ymmärtänyt häntä. Silloin ei Jarro viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan riensi hankkimaan apua.
Hetken kuluttua Jarro tuli takaisin ja toi selässään pienen miehen, joka oli paljoa pienempi kuin Pekka.
Ellei tämä olisi osannut sekä puhua että liikkua, olisi Pekka luullut häntä nukeksi. Ja pikku mies komensi Pekan heti ottamaan pitkän kapean seipään, joka oli ruuhen pohjalla, ja koettamaan sen avulla sauvoa ruuhi jollekin kaislikkosaarelle. Pekka totteli häntä, ja hän ja pikku mies kuljettivat yhdessä tuumin ruuhta eteenpäin. Parin vetäisyn perästä he pääsivät pienen kaislojen ympäröimän saaren luo, ja siinä koetti Pekka nousta maihin. Ja samassa hetkessä kun Pekka astui jalkansa maalle, täyttyi ruuhi ja vajosi pohjaan.
Kun Pekka näki sen, oli hän varma siitä, että isä ja äiti suuttuisivat häneen kovin. Hän olisi ruvennut itkemään, ellei hän heti olisi saanut muuta ajattelemista. Tuli nimittäin parvi suuria harmaita lintuja, ja ne laskeutuivat saarelle, ja pikku mies vei hänet heidän luokseen ja kertoi hänelle, mitkä heidän nimensä olivat ja mitä he sanoivat. Ja se oli niin hauskaa, että Pekka unohti kaiken muun.
Jarro, heinäsorsa, lensi heti taloon kertomaan Cesarille, missä Pekka oli. Cesar seurasi häntä järvelle ja meni yksin uiden ja kahlaten liejusaarelle, jossa Pekka istui kuivista kaisloista tehdyllä vuoteella villihanhien ja heinäsorsien keskellä ja nauroi ääneen ilosta.
Cesar viipyi kauan aikaa saarella, eikä ainoastaan Pekan tähden. Tämä oli ensi kerta koko hänen elämässään, kun hän oli joutunut rauhallisiin tekemisiin Tookernin lintujen kanssa, ja hän ihmetteli heidän viisauttaan. Ne kysyivät häneltä, oliko totta, mitä Jarro heinäsorsa oli kertonut, että Tookern aiottiin kuivat^. "Se ei ole vielä päätetty", sanoi Cesar. "Mutta huomenna rantojen omistajat kokoontuvat päättämään asiasta. Minä pelkään, että tuumasta tällä kertaa tulee tosi. Käy sääliksi teitä, mutta ei se ole hauskaa minustakaan. Minä menetän parhaan metsästysalueen, mitä millään koiralla on koskaan ollut."
Linnut tulivat äärettömän pahoilleen kuullessaan Cesarin vahvistavan Jarron väitteet. Viesti vietiin kaislikosta kaislikkoon ympäri koko järven, ja kaikkialta kuului valitusääniä. Uljaat joutsenet valittivat yhtä paljon kuin pienet kaislakertut, ja sorsat ja nokikanat, jotka tavallisesti inhoavat toisiaan, olivat yksimielisiä siitä, että tämä oli kauhea onnettomuus.
Kun Cesar vihdoin nousi lähteäkseen takaisin kotiinsa, sanoi vanha Akka, johtajahanhi, hänelle: "Sama se minusta, sillä olen ohilentävä muuttolintu, mutta jos sinä tahdot pitää linnut Tookernissa, niin ei sinun pitäisi vielä antaa vanhempien tietää, missä lapsi on."