Kun Cesar kuuli nämä sanat, hän irvisti pahasti ylähuultaan, mutta päästi hetken kuluttua Jarron. "Lennä, Jarro!" sanoi hän. "Sinä olet tosiaankin liian hyvä houkutuslinnuksi. En aikonut estää sinua menemästä sen tähden, vaan siksi, että minun tulee ikävä tuvassa sinun mentyäsi."
Järven laskeminen
Keskiviikkona huhtikuun 20. p:nä.
Tuvassa oli tosiaankin hyvin tyhjää Jarron mentyä. Kissasta ja koirasta kävi aika pitkäksi, kun ei heillä ollut ketään, josta saivat riidellä, ja emäntä kaipasi iloista narskutusta, jonka sorsa aina päästi hänen tullessaan tupaan. Mutta se, jolla oli kaikista ikävin Jarroa, oli pikku poika, Pekka. Pekka oli vasta kolmivuotias ja ainoa lapsi, eikä hänellä ollut koko elämässään ollut sellaista leikkitoveria kuin Jarro. Kun Pekka kuuli, että Jarro oli palannut takaisin Tookernille sorsien luo, hän ei tyytynyt, vaan mietti alinomaa, miten saisi sen sieltä takaisin.
Pekka oli haastellut paljon Jarron kanssa tämän maatessa vasussa, ja hän oli varma siitä, että sorsa ymmärsi hänen puheensa. Hän pyysi äitiä, että äiti veisi hänet järvelle, jotta hän saisi tavata Jarroa ja houkutella hänet palaamaan takaisin. Äiti ei ollut kuulevinaankaan, mutta Pekka ei silti hylännyt aiettaan.
Seuraavana päivänä Jarron katoamisen jälkeen Pekka leikki pihalla. Hän leikki yksin, kuten tavallisesti, mutta Cesar lojui portailla, ja kun äiti laski Pekan ulos, sanoi hän: "Pidä nyt silmällä Pekkaa, Cesar!"
Jos nyt kaikki olisi ollut kuten tavallisesti, olisi Cesar totellut käskyä, ja Pekkaa olisi vartioitu niin hyvin, ettei hänellä olisi ollut vähintäkään vaaraa. Mutta Cesar ei ollut entisensä kaltainen näinä päivinä. Hän tiesi, että ne talonpojat, jotka asuvat Tookernin ympärillä, olivat tuhkatiheään neuvotelleet järven laskemisesta ja että ne nyt olivat melkein päättäneet sen. Sorsat lähtisivät pois, eikä Cesar saisi enää koskaan linnustaa. Hän mietti tätä onnettomuutta niin, ettei muistanutkaan vartioida Pekkaa.
Ja tuskin Pekka oli yksin kartanolla, kun hän ymmärsi, että nyt oli tullut otollinen hetki mennä Tookernille puhumaan Jarron kanssa. Hän aukaisi portin ja kulki rantaan kapeata polkua myöten, joka vei niittyjen halki. Niin kauan kuin hänet voitiin nähdä kotoa, hän kulki hitaasti, mutta sitten hän lisäsi vauhtia. Häntä pelotti kuvin, että äiti tai joku muu voisi huutaa hänelle, ettei hän saa mennä. Hän ei tahtonut tehdä mitään pahaa, ei muuta kuin houkutella vain Jarroa tulemaan takaisin, mutta hän tunsi, etteivät toiset hyväksyisi hänen yritystään.
Kun Pekka tuli järven rannalle, huusi hän useita kertoja Jarroa. Sitten hän seisoi kauan aikaa ja odotti, mutta Jarroa ei näkynyt. Pekka näki monta lintua, jotka olivat heinäsorsan näköisiä, mutta ne lensivät ohi välittämättä hänestä, ja siitä hän arvasi, ettei kukaan niistä ollut Jarro.
Kun Jarro ei näyttäytynyt, ajatteli pikku poika, että hän varmaankin löytäisi Jarron paremmin, jos menisi järvelle. Rannassa oli useita hyviä veneitä, mutta ne olivat kaikki lukossa. Ainoa, joka oli irrallaan, oli vanha ja ravistunut ruuhi, joka oli niin huono, ettei kukaan sitä käyttänyt. Mutta Pekka kömpi siihen huolimatta siitä, että pohja oli veden vallassa. Hän ei osannut käyttää airoja, mutta sen sijaan hän rupesi kiikkumaan ja heilumaan ruuhessa. Varmaankaan ei kukaan aikaihminen olisi saanut ruuhta sillä tavalla Tookernille, mutta kun vesi on korkealla ja paha onni vaanii, on pikkulapsilla eriskummallinen taito päästä vesille. Pekka oli pian Tookernilla ja huuteli Jarroa.