Jarro ennätti tuskin syödä yhtä ainoata ruohonkortta; hänen aikansa meni kokonaan vartioimiseen. Hän huusi varoitushuutonsa niin pian kuin vain joku lintu lähestyi. Hän varoitti uikkuja ja nokikanojakin, vaikka hän inhosi niitä siksi, että ne häätävät sorsat pois parhaista piilopaikoista. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan lintu joutuisi onnettomuuteen hänen tähtensä. Ja Jarron valppauden syyksi on luettava, että rengin täytyi mennä kotiin saamatta kertaakaan laukaista haulikkoaan.
Siitä huolimatta Cesar ei tänään ollut niin tyytymättömän näköinen kuin edellisenä päivänä, ja kun ilta tuli, otti hän Jarron hampaisiinsa, kantoi hänet takan luo ja antoi hänen nukkua etukäpäliensä välissä.
Mutta Jarro ei viihtynyt enää tuvassa, vaan hän oli hyvin onneton. Hänen sydämensä kärsi siitä ajatuksesta, että ihmiset eivät olleet koskaan häntä rakastaneet. Kun emäntä ja pikku poika tulivat häntä hyväilemään, hän pisti nokkansa siiven alle ja oli nukkuvinaan.
Useita päiviä Jarro oli saanut toimittaa ikävää varottajan virkaa, ja hänet tunnettiin jo koko Tookernilla. Silloin tapahtui eräänä aamuna, kun hän tavallisuuden mukaan oli huutamassa: "Varokaa, linnut! Älkää £ulko minua lähelle! Minä olen vain houkutuslintu!" — että uikun pesä tuli uiden sitä matalikkoa kohti, johon hänet oli sidottu. Siinä ei ollut mitään erittäin merkillistä. Se oli viimevuotinen pesä, ja koska uikkujen pesät on rakennettu niin, että ne voivat kulkea veden pinnalla veneitten lailla, niin ne usein joutuvat vesiajolle. Mutta Jarro jäi kuitenkin seisomaan ja katsomaan pesää, sillä se tuli niin kohti saarta, että näytti siltä kuin joku olisi ohjannut sen kulkua veden pinnalla.
Kun pesä tuli lähemmäksi, näki Jarro, että pieni ihminen, pienin mitä hän milloinkaan oli nähnyt, istui perässä ja souti sitä eteenpäin kahdella tikulla. Ja pieni ihminen huusi hänelle: "Mene niin lähelle vettä kuin voit, Jarro, ja ole valmiina lentämään! Sinut pelastetaan kohta."
Muutaman hetken kuluttua uikun pesä oli rannassa, mutta pieni soutumies ei noussut siitä pois, vaan istui hiljaa kyyristyneenä oksien ja korsien väliin. Jarrokin pysyi liikkumattomana. Hän oli aivan huumautunut siitä ajatuksesta, että kohta pääsisi vapauteen ja pois onnettomuudesta.
Sitten tapahtui, että parvi villihanhia tuli lentäen. Jarro heräsi silloin tajuihinsa ja varoitti muita äänekkäästi huutaen, mutta siitä huolimatta ne lentelivät useita kertoja edestakaisin matalikon yllä. He pysyttäytyivät ampumamatkan yläpuolella, mutta renki viehättyi kuitenkin laukaisemaan pari laukausta niitä kohti.
Laukaukset olivat tuskin pamahtaneet, kun pieni miekkonen juoksi maalle, vetäisi pienen veitsen tupesta ja parilla reippaalla leikkauksella katkaisi Jarron hihnan. "Lennä nyt tiehesi, Jarro, ennen kuin mies ennättää ladata uudelleen!" huusi hän ja juoksi itse uikun pesään ja työnsi sen irti rannasta.
Metsästäjä oli katsellut hanhia eikä huomannut, että Jarro oli päässyt irti, mutta Cesar oli seurannut tapahtumia paremmin, ja juuri kun Jarro levitti siipensä, syöksähti hän Jarron luo ja tarttui sitä niskaan.
Jarro parahti surkeasti, mutta pikku mies, joka oli hänet vapauttanut, sanoi hyvin levollisesti Cesarille: "Jos sinun luonteesi on yhtä jalo kuin ulkomuotosi, niin et suinkaan tahtone pitää ketään niin häpeällisessä toimessa kuin houkutuslintuna."