Sunnuntaina huhtikuun 17. p:nä.
Parin päivän kuluttua Jarro oli niin terve, että hän voi lentää koko tuvan läpi. Silloin emäntä hyväili häntä ja pieni poika juoksi ja haki hänelle ensimmäiset ruohonalut, joita oli noussut maasta. Kun emäntä hyväili häntä, ajatteli Jarro, että vaikka hän onkin nyt niin vahva, että voisi lentää Tookernille milloin tahansa, ei hän erkanisi ihmisistä. Hän halusi jäädä heidän luokseen koko eliniäkseen.
Mutta varhain eräänä aamuna emäntä pani Jarron ympärille päitset, jotka estivät häntä käyttämästä siipiä, ja antoi hänet sitten sille rengille, joka oli löytänyt hänet pihalta. Renki pisti hänet kainaloonsa ja lähti hänen kanssaan Tookernille.
Jäät olivat sulaneet sillä aikaa kun Jarro oli sairastanut. Vanha kuivunut, viimevuotinen kaislikko huojui vielä rannoilla, mutta kaikki vesikasvit olivat syvyydessä alkaneet työntää vesoja ja niiden vihreät latvat olivat ennättäneet veden pintaan. Ja nyt olivat melkein kaikki vesilinnut tulleet kotiin. Viklojen käyrät nokat pistivät esiin kaislikosta. Uikkuja uiskenteli kaulassaan suuri höyhenkaulus, ja suokurpat olivat kokoamassa korsia pesikseen.
Renki astui ruuheen, pani Jarron sen pohjalle ja alkoi hiljalleen soutaa järvelle päin. Jarro, joka oli tottunut saamaan ihmisiltä osakseen vain hyvää, sanoi Cesarille, joka myöskin oli mukana, että hän oli hyvin kiitollinen rengille, kun se vei häntä järvelle. Mutta ei sen tarvitsisi pitää häntä niin lujissa siteissä, sillä ei hän aikonut lentää ihmisten luota. Siihen ei Cesar vastannut mitään. Hän oli tänä päivänä hyvin harvapuheinen.
Ainoa, mikä tuntui Jarrosta vähän kummalliselta, oli se, että renki oli ottanut haulikon mukaansa. Hän ei voinut uskoa, että kukaan talon hyvistä ihmisistä tahtoisi ampua lintuja. Cesar oli sitä paitsi sanonut hänelle, että ihmiset eivät metsästä tähän aikaan vuodesta. "Nyt on rauhoitusaika", oli hän sanonut, "vaikka se tietysti ei koske minua."
Sillä välin renki nousi pienelle, kaislarantaiselle liejusaarelle. Siellä hän nousi ruuhesta, kokosi vanhoja kaisloja isoksi röykkiöksi ja rupesi sen taakse kyykylleen. Jarro sai, hihna siipien yli pantuna ja nuoralla veneeseen kiinnitettynä, tepastella ympäri saarta.
Yht'äkkiä Jarro huomasi parven nuoria sorsia, joiden kanssa hän ennen maailmassa oli lennellyt edestakaisin järvellä. Ne olivat kaukana, mutta Jarro kutsui niitä luokseen pari kertaa äänekkäästi huutaen. Ne vastasivat, ja suuri kaunis parvi lähestyi heitä. Jo ennen kuin ne pääsivät luo, Jarro alkoi kertoa niille ihmeellisestä pelastuksestaan ja ihmisten hyvyydestä. Samassa paukahti hänen takanaan kaksi laukausta. Kolme sorsaa putosi kuolleena kaislikkoon ja Cesar heittäytyi veteen ja nouti ne maalle.
Silloin Jarro ymmärsi. Ihmiset olivat pelastaneet hänet saadakseen käyttää häntä houkutuslintunaan. Ja se oli onnistunutkin. Kolme sorsaa oli kuollut hänen tähtensä. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi kuoltava häpeästä. Hänen hyvä ystävänsä Cesarkin näytti katselevan häntä ylenkatseellisesti, ja kun he tulivat kotiin ei hän uskaltanut ruveta koiran viereen nukkumaan.
Seuraavana aamuna Jarro vietiin uudestaan matalikolle. Tälläkin kertaa hän huomasi heti muutamia sorsia. Mutta kun hän näki, että ne lensivät häntä kohti, huusi hän niille: "Pois, pois! Olkaa varuillanne! Menkää toisaanne! Kaislaröykkiön takana on metsästäjä piilossa! Minä olen vain houkutuslintu!" Ja hänen onnistui tosiaan estää niitä tulemasta ampumamatkan päähän.