Kolmården

Brovikenin pohjoispuolella, siellä, missä kulkee raja Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin välillä, kohoaa vuori, joka on useita peninkulmia pitkä ja toista peninkulmaa leveä. Jos sen korkeus vastaisi sen pituutta, olisi se kaikkein komeimpia vuoria, mutta nyt ei ole niin laita.

Tapaamme välistä rakennuksia, jotka alun pitäen on suunniteltu niin suuriksi, ettei omistaja ole jaksanut saada niitä valmiiksi. Kun tulemme semmoisen luo, näemme paksuja perusmuureja, lujia kaariholveja ja syviä kellareita, mutta seiniä ja kattoja ei ole: se kohoaa vain jonkin jalan verran maasta. Kun näkee tämän rajavuoren, niin tulee kuin tuleekin ajatelleeksi tuollaista hylättyä rakennusta, sillä näyttää melkein siltä, kuin se ei olisi mikään valmiiksi rakennettu vuori, vaan ainoastaan vuoren perustus. Se kohoaa tasangosta äkkijyrkin seinin, ja kaikkialla on ylväitä kallioröykkiöitä, jotka näyttävät olevan aiotut kantamaan korkeita, äärettömiä vuorisaleja. Kaikki on suunniteltu suureksi ja jylhäksi ja mahtavaksi, mutta kokonaisuus ei ota oikein kohotakseen. Rakennusmestari on uupunut ja lähtenyt työstään ennen kuin oli ehtinyt kohottaa tuollaisia pitkiä jyrkänteitä ja teräviä huippuja ja harjuja, jotka ovat niinkuin valmiiksi rakennettujen vuorien seiniä.

Mutta ikään kuin korvaukseksi olemattomista huipuista ja rinteistä on tämä suuri vuoriseutu kaikkina aikoina ollut korkeiden ja mahtavien puiden kasvupaikka. Tammia ja lehmuksia on kasvanut ulko-osissa ja laaksoissa, koivuja ja leppiä järvien rannoilla, petäjiä jyrkillä rinteillä ja kuusia kaikkialla, missä ne vain ovat löytäneet hivenenkään multaa kasvaakseen. Kaikki nämä puut yhdessä muodostivat suuren Kolmårdenin metsän, joka ennen maailmassa oli niin pelätty, että jokainen, jonka täytyi kulkea sen kautta, rukoili Jumalaa ja valmistautui viimeiselle retkelleen.

Siitä, jolloin Kolmården kasvoi, on nyt niin kauan, että on mahdotonta sanoa, miten siitä tuli sellainen kuin tuli. Kai sillä oli alussa aika vaikea kaljulla kalliopohjalla, ja se karaistui, kun sen oli pakko hankkia itselleen jalansijaa kovilta kallioilta ja ruokaa laihasta metsämaasta. Sen kävi niinkuin monen muun, joka saa kokea kovaa nuoruudessaan, mutta josta aikaa myöten tulee luja ja voimakas. Kun metsä oli päässyt täysikasvuiseksi, oli siinä puita, jotka olivat kolme syltä ympäri mitaten, puiden oksat olivat palmikoituneet läpipääsemättömäksi verkoksi, ja maa oli kudottu täyteen kovia ja liukkaita juuria. Se oli mainio petoeläinten ja ryövärien piilopaikka, ne kun tiesivät, kuinka siinä sen läpi päästäkseen oli ryömittävä ja riiputtava ja hiivittävä. Mutta muita se ei paljonkaan houkutellut. Se oli pimeä ja synkkä, eksyttävä ja tietön, risuinen ja pistelevä, ja vanhat puut näyttivät kuin peikoilta, seisoessaan siinä naavapartaisin oksin ja sammaleisin rungoin.

Kun ihmisiä ensin muutti Sörmlantiin ja Itä-Göötanmaahan, olivat melkein kaikki maat metsän peitossa, mutta ne metsät, jotka kasvoivat hedelmällisissä laaksoissa ja tasangoilla, raivattiin pian pois. Kolmården kasvoi laihalla kiviperäisellä maalla ja sentähden ei kukaan viitsinyt sitä hakata. Mutta kuta kauemmin se sai seisoa koskemattomana, sitä mahtavammaksi se tuli. Se oli kuin linnoitus, jonka muurit päivä päivältä paksunevat, ja ken tahtoi tunkea metsämuurin läpi, hänen täytyi ottaa kirves avukseen.

Muut metsät saavat pelätä ihmisiä, mutta Kolmårdenia saivat ihmiset pelätä. Se oli niin pimeä ja tiheä, että metsämiehet ja risujen poimijat kerta toisensa perästä eksyivät ja olivat nääntyä, ennen kuin pääsivät läpi sen ryteiköistä. Ja matkustajille, joiden täytyi kulkea Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin väliä, se oli ihan hengenvaarallinen. Heidän oli pujoteltava kaitaisia metsäneläväin uria, sillä metsän reunoilla asuvilla ei ollut edes voimaa pitää teitä auki metsän läpi. Ei ollut siltoja jokien poikki eikä lauttoja järvien yli eikä pitkospuita soissa. Eikä koko metsässä ollut ainoatakaan majaa, jossa olisi asunut rehellisiä ihmisiä, mutta petojen ja ryövärien luolia oli kuinka paljon tahansa. Harva pääsi vahingotta metsän läpi, mutta sitä useammat olivat ne, jotka luisuivat jyrkänteitä alas tai upposivat ratsuineen soihin ja hetteihin tai joutuivat rosvojen ryöstettäviksi tai petojen raastettaviksi. Mutta myöskin niillä, joka asuivat metsän reunassa eivätkä koskaan uskaltaneet sen sisään, oli siitä vastusta, sillä Kolmårdenista tuli alinomaa karhuja ja susia heidän karjaansa repimään. Eikä voinut hävittää petoeläimiä niin kauan kuin ne saattoivat piiloutua sakeaan metsään.

Varmaa oli, että sekä itägöötanmaalaiset että sörmlantilaiset kernaasti olisivat antaneet Kolmårdenin metsän mennä menojaan, mutta siitä ei ollut helppo päästä niin kauan kuin muuallakin oli viljelyskelpoista maata. Vähitellen se saatiin kuitenkin hiukan kukistetuksi. Vuorten rinteille itsensä suuren salon ympärille ilmaantui taloja ja pitäjiä. Metsään tehtiin joitakin teitä ja pahimpaan erämaahan, Krokekiin, rakensivat munkit luostarin, jossa matkamiehet saivat rauhallisen majapaikan.

Metsä oli kuitenkin yhä edelleen mahtava ja vaarallinen aina siihen saakka, kunnes päivänä muutamana eräs matkamies, joka oli tunkeutunut syvälle salon syvyyteen, sattui keksimään, että metsää kasvavalla kalliopohjalla oli malmia. Siinä oli sekä kuparimalmia että rautamalmia, ja heti kun asia oli tullut tunnetuksi, riensi kaivosmiehiä ja vuorimiehiä metsään ottamaan selkoa sen rikkauksista.

Ja nyt murtui viimeinkin metsän voima. Ihmiset tekivät kaivoksia, rakensivat sulattoja ja tehtaita entiseen erämaahan. Mutta tästä ei metsän vielä olisi tarvinnut kärsiä vahinkoa, jos ei olisi niin, että raudan valmistukseen tarvitaan äärettömät määrät halkoja ja hiiliä. Hiilenpolttajia ja halonhakkaajia samoili vanhaan, kamalaan aarniometsään, tehden siitä melkein kokonaan lopun. Tehtaiden ympäristöt hakattiin miltei paljaiksi ja sinne raivattiin peltoja. Sinne muutti paljon uudisasukkaita, ja pian oli useita uusia pitäjiä pappiloineen ja kirkkoineen siellä, missä vähää ennen oli ollut vain karhunpesiä.