Sielläkin, missä kaikkea metsää ei ollut hakattu, kaadettiin vanhat puut ja raivattiin tiheät viidakot. Teitä tehtiin kaikkialle ja pedot ja ryövärit ajettiin tiehensä. Kun ihmiset vihdoinkin olivat saaneet metsän valtaansa, he pitelivät sitä kauhean pahasti: hakkasivat ja kaskesivat ja polttivat hiiliä hillittömästi. He eivät olleet unohtaneet vanhaa vihaansa metsää kohtaan ja nyt he näyttivät aikovan hävittää sen perinpohjin.
Oli onneksi metsälle, ettei Kolmårdenin kaivoksissa ollut kovin paljon malmia, vaan että vuorityö ja tehdasliike siellä alkoi vähetä. Silloin loppui myöskin hiilenpoltto ja metsä sai vähän hengähtää. Monet, jotka olivat asettuneet Kolmårdenin pitäjiin, jäivät työttömiksi ja heidän oli vaikea tulla toimeen, mutta metsä alkoi taas kasvaa ja levisi niin, että talot ja tehtaat sen keskessä olivat kuin saaret meressä. Kolmårdenilaiset koettivat viljellä maata, mutta huonolla menestyksellä. Vanha metsäsalo kasvoi mieluummin jättiläistammia ja ikihonkia kuin naurista ja ohraa.
Ihmiset loivat synkkiä katseita metsään, joka vain näytti vaurastuvan sitä mukaa kuin he köyhtyivät, mutta viimein pisti heidän päähänsä, että ehkä olisi metsässäkin jotakin hyvää. Ehkäpä voisi saada elatuksensa metsästäkin? Ehkä kannattaisi ruveta ottamaan siitäkin osaansa?
Silloin he alkoivat ottaa hirsiä ja lankkuja metsästä ja möivät niitä tasankolaisille, jotka jo olivat hävittäneet oman metsänsä. He huomasivat pian, että viisaasti menettelemällä he voivat saada leipänsä metsästä yhtä hyvin kuin pellosta tai kaivoksesta. Ja silloin he alkoivat katsella sitä toisin silmin kuin ennen. He oppivat sitä hoitamaan ja rakastamaan. He unohtivat kokonaan vanhat vihansa ja nyt tuli metsästä heidän paras ystävänsä.
Karri
Noin kaksitoista vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika oli alkanut kiertää maailmaa villihanhien seurassa, tapahtui, että muudan Kolmårdenin tehtaanomistaja aikoi hävittää erään metsäkoiransa. Hän kutsui luokseen metsänvartijansa, sanoi tälle, että oli mahdoton pitää koiraa, kun sitä ei voitu totuttaa ajamasta lampaita ja kanoja, jotka sattuivat sen tielle, ja pyysi metsänvartijaa ottamaan koiran mukaansa metsään ja ampumaan sen siellä.
Metsänvartija sitoi koiran taluttaakseen sen metsään samalle paikalle, jossa oli tapana ampua ja haudata herraskartanon ikäloput koirat. Hän ei ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hän oli aika hyvillään saadessaan ampua tämän koiran, sillä hän tiesi, ettei se ajatellut ainoastaan lampaita ja kanoja. Tuon tuostakin se pistäytyi metsään ja nitisti jäniksen tai teerenpojan.
Koira oli pieni ja musta ja sen rinta ja etujalat olivat valkoiset. Hänen nimensä oli Karri, ja hän oli niin viisas, että ymmärsi ihmisten puheen. Metsänvartijan kuljettaessa häntä metsän läpi hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tulossa. Mutta sitä ei kukaan olisi voinut hänestä huomata. Hän ei riiputtanut päätään eikä häntäänsä, vaan näytti yhtä huolettomalta kuin tavallisesti.
Koira ei tahtonut näyttää hätäiseltä, koska kulki metsässä. Vanhan tehtaan ympärillä oli näet suuri ja laaja metsä, ja se metsä oli kuuluisa sekä ihmisten että eläinten kesken. Sen omistajat olivat jo vuosikausia olleet siitä niin tarkkoja, etteivät edes sallineet kaadettavan siitä halkopuita. Eivät he olleet raatsineet edes harventaa ja siivota sitä, vaan metsä oli saanut kasvaa valtoimenaan. Mutta selväähän oli, että semmoisesta metsästä, joka sai seisoa näin rauhassa, tulisi mieluinen piilopaikka kaikille metsäneläimille, ja kyllä niitä olikin siellä suuret määrät. He kutsuivat keskenään metsää Rauhankorveksi, ja se oli heistä koko maan paras piilopaikka.
Kun koiraa talutettiin metsän läpi, ajatteli hän, mikä hirmu hän oli ollut kaikille pikku eläville, jotka täällä asuivat. "Kyllä ne nyt tuolla pensaikossa riemuaan pitäisivät, jos tietäisivät mikä sinua odottaa." Samassa hän heilautti häntäänsä ja haukahti iloisesti, ettei vain kukaan luulisi hänen olevan hätäpoikia.