"Mitäs iloa olisi ollut elämästä, jos ei olisi välistä saanut metsästää", tuumi hän. "Katukoon ken tahtoo, tämä poika ei osaa katua."
Mutta juuri kun koira oli tämän sanonut, tapahtui hänessä merkillinen muutos. Hän nosti päätään ja ojensi kaulaansa niinkuin häntä olisi haluttanut ulvoa. Hän ei enää juossut metsänvartijan rinnalla, vaan pysytteli hänen perässään. Oli ilmeistä, että hän oli tullut ajatelleeksi jotakin vastenmielistä.
Nyt oli kesä juuri alussaan. Naarashirvet olivat vast'ikään poikineet, ja edellisenä iltana koira oli erottanut tuskin viiden päivän vanhan vasikan emosta ja ajanut sen suohon. Siellä hän oli ajanut sitä edestakaisin mättäiden välissä, ei oikeastaan sitä tappaakseen, vaan nauttiakseen sen kauhusta. Emo tiesi, että suo oli pohjaton näin kohta kirren sulamisen jälkeen ja ettei se vielä voinut kantaa hänen kokoistaan suurta eläintä, ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin mahdollista. Mutta kun Karri ahdisti vasikkaa yhä kauemmaksi, hän lähti yht'äkkiä suolle, ajoi pois koiran, otti vasikan mukaansa ja kääntyi maihin. Hirvet osaavat paremmin kuin muut eläimet kulkea vetelillä ja vaarallisilla mailla, ja näytti siltä kuin hän pääsisi onnellisesti maalle. Mutta kun hän oli ihan suon reunassa, upposi mätäs, jonka päälle hän oli astunut, liejuun, ja hän seurasi mukana syvyyteen. Hän koetti päästä ylös, mutta kun jalka ei pohjannut, upposi hän yhä syvempään ja syvempään. Karri seisoi ja katseli uskaltamatta vetää edes henkeään, mutta kun hän huomasi hirven pelastumisen mahdottomaksi, juoksi hän tiehensä minkä kerkesi. Hän oli tullut ajatelleeksi selkäsaunaa, jonka saisi, jos kävisi ilmi, että hän oli houkutellut hirven onnettomuuteen, ja hän pelästyi niin, ettei uskaltanut pysähtyä, ennen kuin oli kotona.
Tämän koira oli nyt sattunut muistamaan, ja se suretti häntä aivan toisella tavoin kuin mikään muu hanen tähän asti tekemänsä paha. Se kai johtui siitä, ettei hän ollut aikonut tehdä mitään pahaa hirvelle eikä hänen vasikalleen, vaan oli tuottanut heille tuhon sitä ollenkaan tahtomatta.
"Mutta ne elävät ehkä vielä", ajatteli hän yht'äkkiä. "Nehän olivat vielä hengissä, kun juoksin tieheni. Ne ovat ehkä pelastuneet."
Hänet valtasi vastustamaton halu saada tietää tästä jotakin, niin kauan kuin vielä voi saada jotakin tietää. Huomattuaan, ettei metsänvartija pitänyt erittäin lujasti kiinni kahleesta, hän loikkasi reippaasti syrjään ja pääsi todellakin irti. Sitten hän riensi metsän läpi suota kohti semmoisella vauhdilla, ettei metsänvartija ehtinyt saada haulikkoa ojennetuksi, ennen kuin koira jo oli kadonnut.
Metsänvartijalla ei ollut muuta neuvoa kuin rientää perässä, ja kun hän tuli suolle, hän näki koiran seisovan mättäällä muutamia metriä rannasta ja ulvovan kohti kurkkuaan. Täytyi ottaa selko siitä, mitä tämä tiesi, ja hän pani pois pyssynsä ja lähti ryömimään nelinkontin suota myöten. Eikä hän ollut ryöminyt kauan ennen kuin näki naarashirven makaavan kuolleena suossa. Se oli sattunut astumaan liejuun ja ponnistellessaan siitä irti se oli taittanut selkänsä ja kuollut samassa. Aivan emohirven vieressä makasi pieni vasikka. Se eli vielä, mutta oli niin uupunut, ettei voinut liikahtaakaan. Karri seisoi vasikan vieressä. Milloin hän kumartui sen ylle ja nuoli sitä, milloin päästi kurkustaan pitkiä ulvahduksia apua saadakseen.
Nyt metsänvartija nosti vasikan mättäältä ja alkoi kiskoa sitä maihin. Huomattuaan vasikan pelastuvan Karri tuli ihan hassuksi ilosta. Hän hyppeli metsänvartijan ympärillä, nuoleskeli hänen käsiään ja vikisi iloisena.
Metsänvartija kantoi vasikan kotiin ja telkesi sen karsinaan navetan luo. Sitten hänen täytyi hankkia apua vetääkseen kuolleen hirven suosta, ja vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän muisti, että Karrihan oli ammuttava. Tämä oli seurannut häntä kaiken aikaa, hän kutsui sen luokseen ja lähti uudelleen kuljettamaan sitä metsään.
Aluksi metsänvartija kulki suoraan koirahautaa kohti, mutta matkalla hän näkyi muuttavan mielensä, eikä aikaakaan, kun hän kääntyi takaisin ja palasi herraskartanoon.