Sitten hän otti hirven mukaansa pienelle metsäjärvelle. Järvi oli aivan tyyni, ja hienojen, vaaleiden usvapilvien kietomat rannat kuvastuivat sen pintaan. Nähdessään sen Harmaaturkki jäi liikkumattomana seisomaan. "Karri, mitä tämä on?" kysyi hän. Hän ei ollut ennen nähnyt järveä. — "Se on suuri vesi, se on järvi", sanoi Karri. "Sinun heimollasi on tapana uida sen yli rannasta rantaan. Eihän tietenkään voi vaatiakaan, että sinä osaisit sen tehdä, mutta pitäisi sinun kuitenkin hiukan mennä peseytymään." Karri meni itse veteen ja alkoi uida. Harmaaturkki seisoi rannalla hetken aikaa. Viimein hänkin meni veteen. Tuntui niin hyvältä, että tuskin sai henkeään vedetyksi, kun vesi pehmeästi ja viileästi hyväili ruumista. Hän tahtoi saada veden nousemaan selkänsäkin yli, painautui syvemmälle ja päristeli ja tunsi, että vesi kantoi häntä, ja alkoi uida. Hän kierteli Karria ja oli vedessä kuin kotonaan. Kun he taas seisoivat rannalla, kysyi koira, lähdettäisiinkö jo kotiin. "Onhan vielä pitkälti aamuun. Voimmehan käydä ja katsella metsää vielä vähän aikaa", sanoi Harmaaturkki.
He menivät taas takaisin havumetsään. Kohta he tulivat pienelle, aukealle kuun valaisemalle paikalle, jossa ruohot ja kukkaset kimaltelivat kastetta. Keskellä metsäniittyä käyskenteli suuria eläimiä laitumella. Siinä oli hirvihärkä, muutamia naarashirviä ja useita hiehoja ja vasikoita. Nähdessään heidät Harmaaturkki heti pysähtyi. Hän tuskin huomasikaan lehmiä ja nuorta karjaa. Hän vain tuijotti vanhaa härkää, jolla oli leveät, monihaaraiset lapiosarvet, korkea kyttyrä lapojen päällä ja pitkäkarvainen nahkakaistale riippumassa kaulan alla. "Mikä tuo on?" kysyi Harmaaturkki, ja hänen äänensä vapisi hämmästyksestä. — "Häntä sanotaan Sarvikruunuksi", sanoi Karri, "ja hän on sinun heimolaisesi. Sinäkin kai saat joskus tuommoiset leveät sarvet ja tuommoisen harjan, ja jos jäät metsään, niin saat ehkä karjankin kuljettaaksesi." — "Jos tuo tuolla on minun heimolaiseni, niin tahdon katsella häntä lähempää", sanoi Harmaaturkki. "En ole koskaan aavistanut, että eläin voisi olla noin komea."
Harmaaturkki meni hirvien luo, mutta palasi melkein samassa Karrin luo, joka oli pysähtynyt metsän reunaan. "Sinua ei nähtävästi otettu ystävällisesti vastaan?" sanoi Karri. — "Minä sanoin hänelle, että nyt vasta ensi kerran tapasin heimolaisiani ja pyysin saada kulkea heidän seurassaan niityllä, mutta hän käski minut pois ja uhkasi minua sarvillaan." — "Oli oikein, että väistyit", sanoi Karri. "Nuoren mullikan, jolla on vain sarvien tyngät, tulee varoa taistelua vanhain hirvien kanssa. Joku toinen olisi joutunut pahaan maineeseen koko metsässä siitä, että väistyy tekemättä vastarintaa, mutta sinunhan ei tarvitse semmoisesta välittää, sinä kun kuitenkin muutat ulkomaille."
Karri oli tuskin sanonut sen, kun Harmaaturkki kääntyi ja meni takaisin niitylle. Vanha hirvi tuli häntä vastaan ja he joutuivat heti paikalla tappeluun. He asettivat sarvensa vastakkain ja puskivat, ja siinä kävi niin, että Harmaaturkki sai peräytyä yli koko niityn. Hän ei näyttänyt osaavan oikein käyttää voimiaan. Mutta kun hän tuli metsänreunaan, hän asetti jalkansa lujemmin maahan, ponnisti voimakkaasti sarvillaan ja alkoi työntää Sarvikruunua taaksepäin. Harmaaturkki taisteli äänettömänä, mutta Sarvikruunu päästeli kumeita kiljahduksia rinnastaan. Vanha hirvi sai nyt vuorostaan perääntyä niityn yli. Yht'äkkiä kuului kova rusahdus. Oli katkennut kärki vanhan hirven sarvesta. Hän tempautui irti Harmaaturkista ja juoksi metsään.
Karri seisoi vielä metsän rannassa, kun Harmaaturkki tuli hänen luokseen.
"Nyt sinä olet nähnyt, mitä metsässä on", sanoi Karri. "Lähdetkö kotiin?" — "Taitaahan jo olla aika lähteä", sanoi hirvi.
Molemmat olivat ääneti kotimatkalla. Karri huokaili tuon tuostakin ikään kuin pettyneenä jostakin, mutta Harmaaturkki käveli pää pystyssä ja näkyi iloitsevan seikkailusta. Hän käveli arvelematta eteenpäin, kunnes tuli aitauksen luo, mutta siinä hän pysähtyi. Hän katseli ahdasta paikkaa, jossa oli elänyt tähän asti, katseli tallattua maata, kuihtunutta rehua, pientä kaukaloa, josta oli juonut vettä, ja pimeätä vajaa, jossa oli maannut. "Hirvet ja metsä ovat yhtä", huudahti hän, heitti päänsä taaksepäin, niin että niska kosketti selkää, ja karkasi hurjinta vauhtiaan metsään.
Avuton
Syvälle suureen Rauhankorpeen ilmestyi joka vuosi elokuussa erääseen kuusirisukkoon muutamia valkoisia perhosia, sellaisia joita sanotaan nunniksi. Ne olivat pieniä, ja niitä oli vähän, eikä juuri kukaan niitä huomannut. Lenneltyään metsän syvyydessä pari yötä ne laskivat muutamia tuhansia munia puiden runkoihin, ja kohta sen jälkeen ne vaipuivat hengettöminä maahan.
Kevään tultua ryömi munista esiin pieniä pilkullisia matoja, ja ne rupesivat syömään kuusen kaarnaa. Niillä oli hyvä ruokahalu, mutta ne eivät saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan, siksi että pienet käärmeet ja linnut ahdistelivat niitä alituisesti. Tavallisesti säilyi niitä vainoojilta ainoastaan muutamia satoja.