Ne matoparat, jotka ennättivät täysikasvuisiksi, matelivat oksille, kehräsivät ympärilleen valkeita rihmoja ja istuivat pari viikkoa liikkumattomina koteloina. Sen ajan kuluessa niistä noukittiin jo toinen puoli. Jos satakunta munaa pääsi elokuussa täysiksi perhosiksi asti, saattoi sanoa, että niille oli sattunut hyvä vuosi.
Tuollaista epävarmaa ja huomaamatonta elämää viettivät ne monta vuotta Rauhankorvessa. Ei mikään hyönteiskansa koko sillä paikkakunnalla ollut niin harvalukuinen kuin tämä. Ja niin voimattomina ja vaarattomina ne olisivat pysyneet miten kauan tahansa, elleivät ne yht'äkkiä olisi saaneet auttajaa.
Mutta ne saivat auttajan, ja se oli yhteydessä sen kanssa, että hirvi oli paennut metsänvartijan mökiltä. Harmaaturkki oli näet koko päivän pakonsa jälkeen käyskennellyt metsässä perehtyäkseen uuteen oloonsa. Päivemmällä hän tuli tunkeutuneeksi tiheän ryteikön läpi ja tapasi takana aukean paikan, jossa maa oli irtonaista liejua. Keskellä oli mustavetinen rapakko, ja sen ympärillä kasvoi korkeita kuusia, jotka olivat melkein lehdettömät vanhuuttaan ja ikävystymistään. Paikka ei miellyttänyt Harmaaturkkia ja hän olisi lähtenyt siitä heti, ellei olisi sattunut huomaamaan joitakin kirkkaan vihreitä lahnankukanlehtiä, jotka kasvoivat rapakon reunalla.
Nuuskiessaan lehtiä hän sattui herättämään suuren mustan käärmeen, joka nukkui niiden alla. Hirvi oli kuullut Karrin puhuvan myrkyllisistä kyykäärmeistä, ja kun käärme nosti päätään ja sähisten ojensi halkinaisen kielensä häntä kohti, luuli Harmaaturkki kohdanneensa hirveän vaarallisen elukan. Hän palästyi, nosti jalkansa, polkaisi kavioillaan ja musersi käärmeen pään. Sitten hän riensi tiehensä hurjaa vauhtia.
Niin pian kuin Harmaaturkki oli poissa, tuli toinen yhtä pitkä ja musta käärme esille rapakosta. Hän hiipi tapetun luokse ja nuoleskeli kielellään murskattua päätä.
"Oletko sinä todellakin kuollut, vanha Vahingoton?" sähisi käärme. "Ja me kaksi kun elimme niin monta vuotta yhdessä. Meillä kun oli niin hyvä toistemme seurassa ja me kun voimme niin hyvin täällä suossa, että tulimme vanhemmiksi kuin mitkään muut tarhakäärmeet tässä metsässä! Suurempaa surua ei minulle olisi voinut sattua."
Tarhakäärme oli niin pahoillaan, että hänen pitkä ruumiinsa kiemurteli kuin sitä olisi haavoitettu. Yksin sammakkojenkin, jotka elivät ainaisessa pelossa hänen tähtensä, tuli häntä sääli.
"Kyllä mahtaa olla ilkeä se, joka tappaa turvattoman, puolustuskyvyttömän tarhakäärmeen!" sähisi käärme. "Hän ansaitsee totta totisesti oikein kovan rangaistuksen." Hän katseli hetken aikaa kuollutta ja kiemurteli suruissaan, mutta yht'äkkiä hän kohotti päätään. "Niin totta kuin nimeni on Avuton ja minä olen metsän vanhin tarhakäärme, niin totta minä kostan. En lepää, ennen kuin tuo hirvi makaa kuolleena maassa kuin vanha toverini tuossa."
Annettuaan tämän lupauksen käärme kääriytyi sykkyrälle ja paneutui miettimään. Mutta siinäpä olikin kylliksi pulmaa, miten tarhakäärmeparka voisi saada kostetuksi suurelle mahtavalle hirvelle, ja vanha Avuton makasi siinä yötä päivää ja mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään keinoa.
Mutta eräänä yönä kun tarhakäärme makasi taas kostotuumissaan unta saamatta, hän kuuli rapinaa päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja huomasi muutamia vaaleita nunnaperhosia, jotka karkeloivat puiden välissä. Hän seurasi heitä hyvin kauan silmillään, sitten hän alkoi sähistä ääneen siinä itsekseen, mutta lopulta hän nukkui ja näytti olevan tyytyväinen tekemäänsä päätökseen.