Harmaaturkki riensi edellä, läpi vesaikon, ja Karri oli taas vähällä haihtua jäljiltä. "Karri, Karri", huusi Harmaaturkki ihan mölisten. "Etkö tunne, kuinka täällä metsässä tuoksuu?" Karri pysähtyi ja nuuski. Hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta nyt hän huomasi, että kuusista levisi tavallista paljon voimakkaampi tuoksu. "Niin, kyllä minä tunnen, että täällä tuoksuu", sanoi hän, mutta ei malttanut ottaa selkoa siitä, mistä se johtui, vaan riensi edelleen Harmaaturkin perässä.
Hirvi juoksi vielä kerran tiehensä niin nopeasti, ettei koira voinut saavuttaa häntä. "Karri, Karri", huusi hän hetken kuluttua, "etkö kuule, kuinka kuusissa napsahtelee?" Nyt ääni oli niin surullinen, että se olisi voinut sulattaa kiven. Karri pysähtyi kuuntelemaan, ja hän kuuli heikkoa, mutta selvää napsahtelua puista. Se oli kuin kellon tikitystä. "Niin, kyllä minä kuulen, kuinka täällä napsahtelee", huusi Karri eikä enää juossut kauemmaksi. Hän ymmärsi hirven toivovan, ettei hän seuraisi tätä, vaan kiinnittäisi huomionsa johonkin metsässä tapahtuvaan seikkaan.
Karri seisoi kuusen alla, jonka oksat olivat tuuheat, riippuvat ja karkeat, neulaset tummanvihreät. Hän tarkasteli puuta, ja hänestä näytti silloin, kuin sen havut olisivat liikkuneet. Mennessään vielä lähemmäksi hän näki suuren joukon harmaanvaaleita toukkia, jotka ryömivät puiden oksia myöten ja söivät neulasia. Niitä oli kaikki oksat täynnä ja ne ryömivät ja söivät. Puissa napsahteli lakkaamatta, kun toukkien pienet leuat tekivät työtään. Puhtaaksi syötyjä neulasia putoili lakkaamatta maahan, ja kuusiparoista hikoili ilmaan niin voimakas haju, että se vaivasi koiraa.
"Tuohon kuuseen ei varmaankaan jää monta neulasta", ajatteli hän ja kääntyi katsomaan lähintä puuta. Sekin oli suuri, komea kuusi, mutta se oli samannäköinen. "Mitä tämä tietää?" ajatteli Karri. "Sääli kauniita puita. Niiden kauneus on pian mennyttä." Hän kulki puulta puulle ja koki heikoilla silmillään saada selkoa siitä, kuinka niiden laita oikein oli. "Tuossa on petäjä. Sen kimppuun ne eivät ehkä ole uskaltaneet", ajatteli hän. Mutta ne olivat käyneet petäjänkin kimppuun. "Ja tuossa on koivu. Niitä on siinäkin, niitä on siinäkin! Tämä ei ole metsänvartijan mieleen", ajatteli Karri.
Hän juoksi syvemmälle metsään saadakseen tietää, miten kauas hävitys oli levinnyt. Minne hän vain tuli, kaikkialla kuului samaa tikitystä, tuntui samaa tuoksua ja satoi samalla tavalla havunneulasia. Hänen ei tarvinnut pysähtyä katsomaan. Hän ymmärsi näistä merkeistä, miten asiat olivat. Pieniä toukkia oli kaikkialla. Ne söisivät pian koko metsän.
Yht'äkkiä hän tuli seutuun, jossa ei tuntunut mitään tuoksua, ja siellä oli äänetöntä ja hiljaista. "Täällä on niiden valta lopussa", ajatteli koira, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mutta täällä oli vielä hullummin, täällä olivat toukat jo lopettaneet työnsä ja puut olivat neulasettomia. Ne seisoivat kuin kuolleina, ja ainoana verhona niiden ympärillä oli joukko sekaantuneita rihmoja, joita toukat olivat punoneet itselleen silloiksi ja teiksi.
Täällä kuolevain puiden keskessä seisoi Harmaaturkki ja odotti Karria. Hän ei ollut yksin, vaan hänen vieressään seisoi neljä vanhaa metsän arvokkainta hirveä. Karri tunsi heidät. Siinä oli Köyryselkä, joka oli pieni hirvi, mutta jolla oli suurempi kyttyrä kuin kellään muulla, Sarvikruunu, joka oli hirvikansan komein, Karkeaharja, jolla oli hyvin tuuhea turkki, ja muudan vanha ja pitkäkoipinen, jonka nimi oli Suurivoima ja joka oli ollut kauhean pikainen ja taistelunhaluinen, kunnes se viime syysmetsästyksessä oli saanut luodin reiteensä.
"Mikä ihme on tullut metsälle?" kysyi Karri tultuaan hirvien luo, jotka seisoivat pää riipuksissa ja ylähuuli lerpallaan ja näyttivät hyvin mietteisiinsä vaipuneilta. — "Sitä ei kukaan voi sanoa", vastasi Harmaaturkki. "Tuo hyönteiskansa on ollut kaikista voimattomin, eikä se tähän saakka ole tehnyt mitään vahinkoa, mutta viime vuosina se on kasvanut niin lukuisaksi, että näyttää siltä kuin se hävittäisi koko metsän." — "Niin, pahalta näyttää", sanoi Karri, "mutta minä huomaan, että metsän viisaimmat ovat tulleet yhteen neuvottelemaan, ja he ovat ehkä keksineet jonkin keinon."
Koiran sanottua tämän kohotti Köyryselkä hyvin juhlallisesti raskasta päätään, heilautti pitkiä korviaan ja sanoi: "Olemme kutsuneet sinut tänne, Karri, saadaksemme kuulla, tietävätkö ihmiset tästä hävityksestä." — "Eivät", sanoi Karri, "näin kaukana metsässä he eivät käy muulloin kuin metsästysaikana. He eivät tiedä mitään tästä onnettomuudesta." — "Me, jotka olemme eläneet kauan metsässä", sanoi silloin Sarvikruunu, "emme usko, että me eläimet yksin voimme pitää puoliamme tätä hyönteiskansaa vastaan." — "Meistä tuntuu, kuin toinen olisi yhtä suuri onnettomuus kuin toinenkin", sanoi Karkeaharja. "Tämän jälkeen metsän rauha on mennyttä." — "Mutta emmehän voi sallia, että koko metsä tuhoutuu", sanoi Suurivoima. "Meillä ei ole valitsemisen varaa."
Karri ymmärsi, että hirvien oli vaikea saada sanotuksi, mitä he tarkoittivat, ja hän koetti auttaa heitä. "Te ehkä tarkoitatte, että minun olisi ilmaistava ihmisille, mitä täällä tapahtuu?" Silloin he alkoivat kaikki nyökytellä päätään. "On suuri onnettomuus, kun täytyy pyytää apua ihmisiltä, mutta muuta neuvoa ei ole."