Hetken kuluttua oli Karri kotimatkalla. Hänen juostessaan hyvin suruissaan kaikesta siitä, mitä oli saanut tietää, tuli suuri musta tarhakäärme häntä vastaan. "Hyvää päivää!" sähisi käärme. — "Päivää, päivää!" haukahti Karri ja riensi ohitse pysähtymättä. Mutta käärme kääntyi ja koetti saavuttaa hänet. "Ehkä sinäkin olet levoton metsän tähden", ajatteli Karri ja pysähtyi. Tarhakäärme alkoi heti puhua tuosta suuresta hävityksestä.
"Täältä kyllä kaikki rauha häviää, jos ihmiset kutsutaan tänne", sanoi hän.
"Sitä samaa minäkin pelkään", sanoi Karri, "mutta metsän vanhimmat kai tietävät mitä tekevät." — "Minä luulen tietäväni paremman keinon", sanoi käärme, "jos minä vain saisin sen palkan, jota pyydän." — "Eivätkös ne nimitä sinua Avuttomaksi?" kysyi koira pilkallisesti. — "Olen vanha metsän asukas", sanoi tarhakäärme. "Minä tiedän, kuinka tämmöisistä syöpäläisistä päästään." — "Jos sinä vain saat ne häviämään", sanoi Karri, "niin ei sinulta kai kukaan pyytämääsi palkintoakaan kieltäne."
Kun Karri oli sanonut tämän, solahti käärme puun juuren alle eikä jatkanut keskustelua, ennen kuin oli hyvässä suojassa ahtaassa kolossa. "Sano sitten terveisiä Harmaaturkille", sanoi hän, "että jos hän tahtoo lähteä pois Rauhankorvesta eikä pysähdy, ennen kuin tulee niin kauas pohjoiseen, ettei siellä kasva yhtä ainoata tammea metsässä, eikä tule tänne takaisin niin kauan kuin tarhakäärme Avuton elää, niin lähetän minä taudin ja kuoleman tappamaan kaikki ne, jotka nyt matavat puita pitkin ja niitä jäytävät!" — "Mitä sinä sanot?" kysyi Karri ja hänen selkäkarvansa alkoivat kohota pystyyn. "Mitä pahaa Harmaaturkki on sinulle tehnyt?" — "Hän on tappanut sen, jota enin kaikista rakastin", sanoi käärme, "ja minä tahdon kostaa hänelle." Ennen kuin tarhakäärme ehti lopettaa, teki Karri hyökkäyksen häntä vastaan, mutta käärme oli hyvässä turvassa puun juuren alla. "Makaa siinä, missä makaat niin kauan kuin tahdot!" sanoi Karri lopuksi. "Me kyllä ajamme kuusimadot tiehensä ilman sinun apuasi."
Seuraavana päivänä tehtaanomistaja ja metsänvartija kulkivat metsäpolkua pitkin. Karri juoksi alussa heidän rinnallaan, mutta hetken kuluttua hän katosi ja kohta alkoi kuulua voimakasta haukuntaa metsästä. "Se on Karri, joka haukkuu", sanoi tehtaanomistaja. Metsänvartija ei tahtonut uskoa sitä todeksi. "Karri ei ole metsästänyt luvattomasti moneen vuoteen", sanoi hän. Hän juoksi metsään nähdäkseen, mikä koira siellä haukkui, ja tehtaanomistaja seurasi mukana.
He kulkivat haukkua kohti tiheimpään metsään, mutta siellä se taukosi. He pysähtyivät kuulostamaan, ja silloin, hiljaisuudessa, he kuulivat, kuinka toukkien leuat tekivät työtä, näkivät, kuinka neulasia sateli maahan, ja tunsivat voimakkaan tuoksun. Silloin he myöskin huomasivat, että kaikki puut olivat täynnä nunnaperhosten toukkia, noita pieniä puiden vihollisia, jotka voivat hävittää peninkulmittain metsää.
Suuri nunnasota
Seuraavana keväänä Karri tuli eräänä aamuna juosten metsän läpi. "Karri, Karri!" huusi joku hänen jälkeensä. Karri katsahti taakseen. Hän oli kuullut oikein. Vanha kettu seisoi luolan suulla ja huusi. "Sinun pitää sanoa minulle, tekevätkö ihmiset mitään metsän hyväksi", sanoi kettu. — "Ole varma siitä!" sanoi Karri. "Ne tekevät työtä minkä kerkiävät." — "Ne ovat tappaneet koko minun sukuni ja tulevat kai tappamaan ainutkin", sanoi kettu. "Mutta olkoon se heille anteeksi annettu, kunhan pelastavat metsän." Ei sitä kertaa käynyt Karri metsässä sinä vuonna, ettei joku kysynyt häneltä, voisivatko ihmiset pelastaa metsän. Ei ollut Karrin helppo vastata, sillä ihmiset eivät tienneet itsekään, onnistuisiko heidän päästä voitolle nunnista.
Kun ajattelee, miten pelätty ja vihattu vanha Kolmårdenin metsä oli ollut, oli aivan ihmeellistä nähdä, että toistasataa miestä joka päivä lähti metsään pelastaakseen sitä häviöstä. He kaatoivat metsää siellä, missä se oli enin vahingoittunutta, raivasivat pois pensaat ja karsivat alimmat oksat, etteivät toukat voisi madella puusta toiseen, hakkasivat leveitä katuja vahingoittuneen metsän ympärille ja asettivat maahan liimalla voideltuja tankoja saartaakseen toukat ja estääkseen niitä tunkeutumasta uusille aloille. Tehtyään sen he alkoivat asettaa liimarenkaita puiden ympärille. Heidän tarkoituksensa oli sillä tavoin estää toukkia pääsemästä puista, jotka jo oli syöty paljaiksi, ja pakottaa ne pysähtymään siihen missä olivat, ja kuolemaan nälkään.
Ihmiset tekivät näitä töitä pitkin kevättä. He olivat hyvin toiveikkaita ja odottivat melkein levottomina, että toukat tulisivat munistaan esiin. He olivat varmat siitä, että olivat aidanneet ne niin hyvin, että ainakin suurimman osan toukista täytyi kuolla nälkään.