Niinpä tulivat sitten toukat esiin kesän alkupuolella, ja niitä oli monta vertaa enemmän kuin edellisenä kesänä. Mutta sehän ei tehnyt mitään, jos ne vain olivat hyvin aidatut eivätkä voisi hankkia itselleen riittävästi ruokaa.
Mutta eipä nyt käynytkään aivan niinkuin ihmiset olivat toivoneet. Kyllähän toukkia tarttui liimatankoihin, ja suuret joukot eivät liimarenkailta päässeet alas puista, mutta kukaan ei voinut väittää, että toukat oli saarrettu. Niitä oli aitauksen sisällä ja niitä oli sen ulkopuolella. Niitä oli kaikkialla. Niitä mateli maanteillä, aidoilla, seiniä pitkin. Ne vaelsivat Rauhankorven alueelta muihin Kolmårdenin osiin.
"Ne eivät lakkaa, ennen kuin ovat hävittäneet kaiken metsämme", sanoivat ihmiset. He olivat hyvin pahoilla mielin eivätkä voineet mennä metsään saamatta kyyneliä silmiinsä.
Karria inhotti koko tuo mateleva ja järsivä joukko, niin että hän ei voinut mennä ovesta ulos. Mutta eräänä päivänä hänen oli mielestään mentävä katsomaan, miten Harmaaturkki voi. Hän lähti heti hirvien asumasijoille ja riensi eteenpäin kuono maassa. Kun hän oli tullut sen puun juuren luo, jossa hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Avuttoman, oli se siinä taas ja kutsui häntä. "Oletko puhunut Harmaaturkille siitä, mitä minä sanoin sinulle viimeksi tavatessamme?" kysyi tarhakäärme. Karri vain haukahti ja yritti puraista häntä. "Tee se nyt sentään", sanoi käärme. "Sinähän näet, etteivät ihmiset tiedä mitään keinoa tätä hävitystä vastaan." — "Et sinäkään tiedä", sanoi Karri ja riensi pois.
Karri tapasi Harmaaturkin, mutta hirvi oli niin synkällä päällä, että vain vaivoin tervehti. Hän alkoi heti puhua metsästä. "En tiedä mitä antaisin, jos tästä surkeudesta tulisi loppu", sanoi hän.
"Silloin minun kai pitää sanoa sinulle, että sinä taitaisit voida pelastaa metsän", sanoi Karri ja kertoi hänelle tarhakäärmeen terveiset. — "Jos tuon olisi luvannut joku toinen kuin Avuton, niin minä lähtisin heti maanpakoon", sanoi hirvi. "Mutta mistä olisi tuommoisella käärmepahasella semmoinen voima?" — "Se oli tietysti vain turhaa kehumista", sanoi Karri. "Tarhakäärmeet ovat aina tietävinään enemmän kuin muut eläimet."
Kun Karri lähti kotiinpäin, seurasi Harmaaturkki mukana. Karri kuuli silloin rastaan kuusen latvasta rätisevän: "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän! Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän!"
Karri luuli kuulleensa väärin, mutta eipä aikaakaan, kun tuli jänis polun poikki loikaten. Kun jänis näki heidät, se pysähtyi, vilkautti korviaan ja huusi: "Täällä tulee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Sitten se puikki tiehensä niin pian kuin pääsi.
"Mitä ne sillä tarkoittavat?" kysyi Karri. — "En tiedä oikein", sanoi Harmaaturkki. "Minä luulen, että metsän pikkukansat ovat minulle vihoissaan siitä, että neuvoin hakemaan apua ihmisiltä. Kaikki heidän piilopaikkansa ja asuinpaikkansa ovat hävinneet, kun pikkumetsä hakattiin."
He kulkivat yhdessä vähän aikaa, ja Karri kuuli huudettavan joka taholta: "Siinä on Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Harmaaturkki ei ollut kuulevinaankaan, mutta Karri luuli ymmärtävänsä, miksi toinen oli niin alakuloinen.