Viimein hän löysi palan tuohta ja seisoi juuri asettelemassa sitä jalkaansa, kun kuuli rapinaa takaansa. Hän kääntyi ja näki, että käärme luikerteli risukossa suoraan häntä kohti. Se oli aivan tavattoman pitkä ja paksu, mutta poika näki heti, että sillä oli valkoinen pilkku kummassakin poskessa, ja hän jäi seisomaan paikalleen. "Sehän on vain tarhakäärme", hän ajatteli. "Se ei kai voi tehdä minulle mitään." Mutta samassa hän sai käärmeeltä niin kovan töytäyksen rintaansa, että kaatui. Poika pääsi jaloilleen heti ja juoksi pakoon, mutta käärme ajoi häntä takaa. Maa oli risuista ja kivistä, eikä poika päässyt erittäin pian pakoon, vaan käärme seurasi hänen kintereillään.
Yht'äkkiä poika näki edessään suuren jyrkkäreunaisen kiven, ja hän rupesi kiipeämään sen päälle. "Tänne ei käärme voine tulla", ajatteli hän, mutta kun hän päästyään kivelle katsahti taakseen, hän näki, että käärme koetti seurata häntä sinnekin.
Aivan pojan vieressä kiven päällä oli toinen kivi, melkein pyöreä ja miehen pään kokoinen. Se lepäsi aivan irrallaan kaitaisen reunan varassa. Oli käsittämätöntä miten se oli voinut jäädä siihen. Kun käärme tuli lähemmäksi, juoksi poika pyöreän kiven taakse ja sysäsi sitä. Se pyörähti suoraan käärmettä kohti, vetäisi sen maahan ja jäi sen pään päälle.
"Tuopa teki tehtävänsä mainiosti", ajatteli poika ja huokasi helpotuksesta nähdessään, miten käärme nytkähteli pari kertaa kiivaasti ja jäi sitten liikkumattomaksi. "Enpä luule koskaan tällä matkalla olleeni suuremmassa vaarassa."
Hän oli tuskin ehtinyt tointua, kun kuuli suhauksen ilmassa ja näki linnun laskeutuvan maahan ihan käärmeen viereen. Se oli kooltaan ja rakenteeltaan kuin varis, mutta sillä oli kaunis metallinkiiltävä höyhenpuku. Poika vetäytyi varovasti piiloon kivessä olevaan halkeamaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan se seikkailu, jolloin varikset olivat vieneet hänet, eikä hän tahtonut näyttäytyä suotta aikojaan.
Musta lintu kävellä koikkelehti edestakaisin pitkin käärmeen ruumista ja käänteli sitä nokallaan. Viimein se räpäytti siipiään ja huusi niin kimeällä äänellä, että korvia vihloi: "Se on varmaankin Avuton, tarhakäärme, joka tässä lepää hengetönnä." Hän tepasteli vielä kerran pitkin käärmeen ruumista ja jäi sitten seisomaan syviin mietteisiin vaipuneena, raaputtaen niskaansa jalallaan.
"On mahdotonta, että olisi kaksi näin suurta käärmettä tässä metsässä", sanoi hän. "Se on varmasti hän."
Hän näytti juuri aikovan työntää nokkansa käärmeen ruumiiseen, kun yht'äkkiä pysähtyi. "Älä ole pöllöpää, Bataki", sanoi hän. "Et kai sinä aio ikinä syödä käärmettä, ennen kuin olet kutsunut tänne Karrin. Hän ei usko, että Avuton on kuollut, ellei itse saa sitä nähdä."
Poika koetti pysytellä hiljaa, mutta lintu oli niin naurettavan juhlallinen kävellessään siinä ja haastellessaan itsekseen, ettei hän voinut pidättää nauruaan.
Lintu kuuli sen ja lennähti kivelle. Poika nousi kiireesti ylös ja meni häntä vastaan. "Etkös sinä ole se, jota sanotaan Batakiksi, korpiksi, ja etkös sinä ole hyvä ystävä Akka Kebnekaiselaisen kanssa?" kysyi poika. Lintu katseli häntä tarkkaan, ja sitten hän nyökäytti kolme kertaa päätään. "Ethän sinä vain liene se, joka lentelee villihanhien seurassa ja jota ne sanovat Peukaloiseksi?" — "Vaikkapa olisinkin", sanoi poika.