"Karri se, Karri se!" huusi nyt ihmisen ääni metsästä.
Vanha koira nousi nopeasti. "Isäntäni siellä huutelee minua", sanoi hän, "ja minä seuraan häntä mielelläni. Näin äsken, että hän latasi pyssynsä, ja me molemmat menemme nyt metsään viimeistä kertaa yhdessä. Kiitoksia, villihanhi. Tiedän kaikki, mitä tarvitsee tietää mennäkseen tyytyväisenä kuolemaan."
XXIII
KAUNIS PUUTARHA
Sunnuntaina huhtikuun 24. pnä.
Seuraavana päivänä villihanhet lensivät pohjoiseen päin Sörmlannin yli. Poika istui ja katseli maisemaa ja ajatteli itsekseen, että tämä ei ollut minkään hänen ennen näkemänsä maiseman näköinen. Ei ollut suuria tasankoja, niinkuin Skoonessa ja Itä-Göötanmaalla oii ollut, eikä sellaisia suuria metsäseutuja kuin Smoolannissa, vaan kaikki tyynni oli sekaisin. "Täällä ne ovat ottaneet suuren järven ja suuren joen ja suuren metsän ja suuren vuoren ja hakanneet ne palasiksi ja sekoittaneet palaset ja levittäneet maanpinnalle ilman mitään järjestystä", ajatteli poika, sillä hän ei nähnyt mitään muuta kuin pieniä laaksoja ja pieniä järviä ja pieniä kukkuloita ja pieniä metsiköitä. Ei mikään päässyt oikein levittäytymään. Niin pian kuin tasanko pyrki suurenemaan, tuli kukkula ja asettui eteen, ja jos kukkula tahtoi pidetä harjuksi, alkoi siinä taas tasanko. Niin pian kuin järvi laajeni niin suureksi, että se joltakin näytti, kapeni se joeksi, eikä jokikaan saanut pitkälti juosta, kun se jo laajentui järveksi. Villihanhet lensivät niin lähellä meren rantaa, että poika voi nähdä meren yli, ja hän näki, ettei merikään saanut levittää laajaa pintaansa monien saarien häiritsemättä, eivätkä saaretkaan erittäin paljon suureta, ennen kuin meri taas alkoi. Oli ainaista vaihtelua. Havumetsät ja lehtimetsät vuorottelivat, pellot ja suot vuorottelivat, herrastalot ja talonpoikaistalot vuorottelivat.
Pelloilla ei näkynyt ketään, mutta sen sijaan ihmisiä kulki teillä ja poluilla. Niitä tuli ulos pienistä Kolmårdenin rinteillä kyyhöttävistä metsätaloista, pukeutuneina mustiin vaatteisiin, kädessä kirja ja nenäliina. "Tänään on sunnuntai", ajatteli poika ja katseli kirkkoväkeä. Parissa paikassa hän näki hääväkeä, joka ajoi kirkkoon suurena seurueena, ja toisessa paikassa tuli ruumissaattue hiljalleen tietä myöten. Hän näki suuria herrasvaunuja ja pieniä talonpoikaisrilloja, ja hän näki järvellä veneitä, jotka kaikki olivat matkalla kirkkoon.
Poika kulki Björkvikin kirkon yli ja yli Bettnan ja Backstan ja Vadsbron, ja sitten kohti Sköldingeä ja Flodaa. Kaikkialla hän kuuli kirkonkellojen soivan. Se tuntui ihmeen kauniilta ylhäältä ilmasta kuunnellessa. Oli niinkuin koko kirkas ilma olisi muuttunut ääniksi ja säveliksi.
"Yksi asia ainakin on varma", sanoi poika, "ja se on se, että minne minä vain tulenkin tässä maassa, niin tapaan minä aina tämmöisiä kelloja soittavia kirkkoja." Ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen, sillä vaikka hän nyt olikin toisessa maailmassa, niin oli hänestä niinkuin hän ei olisi voinut oikein eksyä niin kauan kuin kirkonkellot saattoivat kutsua hänet takaisin kantavalla äänellään.
He olivat tulleet hyvän matkaa Sörmlannin yli, kun poika huomasi mustan pilkun, joka liikkui maassa heidän allaan. Hän luuli sitä ensin koiraksi, eikä hän olisi sitä sen enempää ajatellut, jollei se olisi koettanut pysytellä samassa suunnassa kuin he. Se riensi aukeita maita ja läpi metsien, hyppeli poikki ojien, loikkaili aitojen yli eikä sallinut minkään pidättää itseään. "Näyttää siltä kuin Smirre kettu taas olisi liikkeellä", sanoi poika, "mutta miten hyvänsä, me kai lennämme hänen näkyvistään."