Kohta sen jälkeen villihanhet rupesivat lentämään kaikkein kovinta vauhtiaan, ja he lensivät sillä tavalla niin kauan kuin kettu oli näkyvissä. Kun hän ei enää voinut heitä nähdä, kääntyivät he ja kulkivat suuressa kaaressa länttä ja etelää kohti, melkein niinkuin olisivat aikoneet lentää takaisin Itä-Göötanmaahan. "Se mahtoi sittenkin olla Smirre kettu", ajatteli poika, "koska Akka näin kääntyy sivulle ja kulkee toista tietä."
Illan tullessa villihanhet lensivät vanhan sörmlantilaisen herrastalon yli, jota sanotaan Suureksi Djulöksi. Suuren valkean asuinrakennuksen takana oli lehtipuupuisto, ja sen edessä oli Suuren Djulön järvi pitkine niemineen ja kukkulaisine rantoineen. Se oli vanhanaikaisen ja viehättävän näköinen, ja pojalta pääsi huokaus, kun hän lentäessään talon yli ajatteli, miltä mahtaisi tuntua käydä semmoiseen taloon päättyneen päivämatkan jälkeen, sen sijaan että täytyi laskeutua hyllyvälle suolle tai kylmälle jäälle. Mutta semmoista ei tietysti voinut ajatellakaan mahdolliseksi. Villihanhet laskeutuivat vähän matkan päässä talon pohjoispuolella olevalle metsäniitylle, joka oli niin tulvillaan vettä, että vain joitakin mättäitä sieltä täältä pisti esiin. Näin huonoa yösijaa pojalla tuskin oli ollut koko matkalla.
Hän istui vielä vähän aikaa hanhikukon selässä tietämättä miten toimisi. Sitten hän loikki pitkin laukoin mättäältä mättäälle, kunnes tuli kovalle maalle, ja riensi sinnepäin, missä vanha talo oli.
Nyt sattui niin, että juuri sinä iltana muutamia ihmisiä istui eräässä Suureen Djulöhön kuuluvassa torpassa. He istuivat ja juttelivat takkavalkean ääressä. He olivat jutelleet papin saarnasta ja kevättöistä ja ilmoista, mutta kun sitten puheenaihe oli alkanut loppua, pyysivät he vanhaa mummoa, joka oli torpparin äiti, kertomaan kummitusjuttuja.
Tiedetäänhän, ettei missään maailmassa ole niin paljon herraskartanoita ja kummitusjuttuja kuin Sörmlannissa. Mummo oli nuoruudessaan palvellut monessa paikassa, ja hän tiesi niin paljon kaikenlaista kummaa, että häneltä olisi riittänyt juttua vaikka aamuun asti. Hän kertoi niin uskottavasti ja hyvin, että niiden, jotka istuivat ja kuulivat häntä, oli vaikea olla pitämättä sitä totena. He melkein säpsähtivät, kun eukko pari kertaa keskeytti kertomuksensa ja kysyi, eivätkö he kuulleet, että jossakin risahti. "Että te nyt ette voi kuulla, että joku hiiviskelee nurkissa!" sanoi hän. Mutta toiset eivät huomanneet mitään.
Kun eukko oli kertonut juttuja Eriksbergistä ja Vibyholmista ja Julitasta ja Lagmansösta ja monesta muusta paikasta, kysyi joku, eikö koskaan ollut tapahtunut mitään ihmeellistä Suuressa Djulössä. "Eipä tiedä vaikka olisikin", sanoi vanhus. Kohta he kaikki tahtoivat kuulla, millaisia tarinoita oli olemassa heidän omasta kartanostaan.
Silloin kertoi eukko, että ennen vanhaan oli kuulemma ollut suuri talo Suuren Djulön pohjoispuolella, mäellä, jossa nyt ei ollut muuta kuin metsää, ja sen talon edessä oli ollut kaunis puutarha. Silloin oli kerran tapahtunut, että muuan, jota sanottiin Kaarleksi ja joka siihen aikaan oli hallinnut koko Sörmlantia, oli matkallaan tullut Suureen Djulöhön. Ja kun hän oli syönyt ja juonut, oli hän mennyt puutarhaan ja seisonut siellä kauan aikaa ja katsellut Suuren Djulön järveä ja sen kauniita rantoja. Mutta hänen siinä katsellessaan ja iloitessaan näkemästään ja ajatellessaan itsekseen, ettei missään ollut kauniimpaa maata kuin Sörmlanti, oli hän kuullut jonkun huoahtavan takanaan. Silloin hän oli kääntynyt ja nähnyt vanhan työmiehen seisovan lapioonsa nojautuneena. "Sinä huokasit niin syvään?" oli silloin Kaarle-herra sanonut. "Mitä sinulla on huokaamista?" — "Saaneehan tuota toki edes huoata, kun täytyy tehdä työtä aamusta iltaan joka päivä", oli työmies vastannut. Mutta Kaarle-herra oli kiivas mies eikä häntä miellyttänyt, että ihmiset valittivat. "Jos ei sinulla ole muuta valittamista", oli hän huudahtanut, "niin sanon minä sinulle, että minä olisin tyytyväinen, jos saisin kaivaa Sörmlannin maata kaiken aikani." — "Mahtakoon hänen armollensa käydä niinkuin hän toivoo!" oli työmies vastannut.
Mutta sitten ihmiset sanoivat, että Kaarle-herra kuolemansa jälkeen ei ollut saanut rauhaa haudassaan, vaan että hän joka yö tuli Suureen Djulöhön kaivamaan puutarhassaan. Todellisuudessa ei ollut enää mitään puutarhaa; siinä, missä sen olisi pitänyt olla, oli nyt vain tavallinen metsäinen mäki. Mutta jos joku sattui kulkemaan metsän läpi pimeänä yönä, niin saattoi tapahtua, että hän sai nähdä sen.
Tässä mummo keskeytti taas tarinansa ja katsoi tuvan pimeään nurkkaan.
"Eikö siellä joku liikahtanut?" kysyi hän.
"Ei siellä mikään liikahtanut, mummo kertoo vain", sanoi pojan vaimo. "Näin eilen, että rotat olivat tehneet suuren reiän tuohon nurkkaan, mutta minulla oli niin paljon muuta tekemistä, että se jäi minulta tukkeamatta. Sanokaahan meille nyt, onko kukaan nähnyt sitä puutarhaa."