"Sen minä kyllä saatan sanoa", sanoi mummo, "että minun oma isänikin kerran näki sen. Hän käveli metsässä eräänä kesäyönä ja yht'äkkiä hän näki edessään korkean puutarhanmuurin ja sen yli hän näki mitä harvinaisimpia puita, jotka olivat niin täynnä kukkia ja hedelmiä, että oksat riippuivat pitkälle muurin yli. Isä käveli hiljalleen metsässä ja kummaili, mistä tämä puutarha yht'äkkiä oli ilmaantunut. Silloin aukeni muurissa oleva portti ja siitä tuli puutarhuri ja kysyi, tahtoiko isä nähdä hänen puutarhansa. Miehellä oli lapio kädessä ja hänellä oli suuri esiliina kuten muillakin puutarhureilla, ja isä aikoi juuri seurata häntä, kun tuli tarkastaneeksi hänen kasvojaan. Samassa isä tunsi puutarhurin suippenevasta otsatukasta ja suippoparrasta. Se oli itse Kaarle-herra, aivan sellainen, millaiseksi hän oli nähnyt hänet kuvattuna kaikissa niissä herraskartanoissa, joissa oli…"
Tässä kertomus keskeytyi uudelleen. Halko oli räsähtänyt palamaan, niin että kipinöitä ja paakkuja lensi lattialle. Tuli hetkeksi ihan valoisaa tuvan kaikkiin nurkkiin, ja mummo oli näkevinään vilahduksen pienestä peukaloisesta, joka istui reiän vieressä ja kuunteli kertomusta, mutta nyt kiireesti livahti lattian alle.
Pojan vaimo otti luudan ja kihvelin, lakaisi pois hiilet ja istuutui taas. "Nyt voitte jatkaa, mummo," hän sanoi. Mutta mummo ei tahtonut. "Olkoon täksi illaksi", sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti vähän oudolta. Toiset tahtoivat kuulla enemmän, mutta pojan vaimo näki, että mummo oli käynyt kalpeaksi ja että hänen kätensä vapisivat. "Ei, mummo on uupunut ja hänen täytyy päästä levolle", sanoi hän.
Hetken kuluttua poika palasi taas metsään villihanhien luo. Hän pureskeli porkkanaa, jonka oli löytänyt kellarin edestä; hänestä tuntui kuin hän olisi syönyt komean illallisen, ja hän oli hyvillään siitä, että oli saanut istua monta tuntia lämpimässä tuvassa. "Kun nyt saisin hyvän yösijan!" hän ajatteli. Hänen päähänsä pisti silloin, että olisi parasta, jos hän valitsisi itselleen makuusijakseen tuuhean kuusen, joka kasvoi tien vieressä. Hän keikauttihe puuhun ja palmikoi yhteen muutamia pikku oksia vuoteekseen.
Siinä hän nyt loikoi vähän aikaa ja ajatteli sitä, mitä oli kuullut tuvassa, ja ennen muuta tuota Kaarle-herraa, joka kuljeskeli täällä Djulön metsässä, mutta hän nukkui pian ja olisi kai nukkunut aamuun asti, ellei olisi herännyt siihen, että kuuli rautasaranain vingahduksen aivan allaan.
Poika herää samassa, hieroo unen silmistään ja katselee ympärilleen. Aivan hänen vieressään on miehen korkuinen muuri, ja muurin yli häämöttää puita, jotka nuokkuvat hedelmien painosta.
Ensin se on hänestä hyvin ihmeellistä. Eihän täällä ollut mitään hedelmäpuita silloin kun hän nukkui. Mutta hetken kuluttua muisti palaa, niin että hän ymmärtää, mikä puutarha tämä on. Mutta ihmeellisintä kaikesta on ehkä se, ettei häntä ollenkaan pelota, vaan päinvastoin hän tuntee aivan vastustamatonta halua mennä puutarhaan. Kuusessa, jossa hän makaa, on pimeää ja koleaa, mutta puutarhassa on valoisaa, ja hän on näkevinään hedelmien ja ruusujen hehkuvan kirkkaassa päivänpaisteessa. Olisipa hauskaa saada tuntea vähän kesälämmintäkin, kun on kulkenut niin kauan kylmässä ja pahassa ilmassa.
Näyttää olevankin hyvin helppo päästä puutarhaan. Korkeassa muurissa on portti aivan kuusen vieressä ja vanha puutarhuri on juuri avannut suuret rautaportit. Nyt hän seisoo portilla ja tähystelee metsään kuin odottaisi jotakin.
Tuossa tuokiossa poika on maassa. Hän menee puutarhurin luo lakki kädessä, kumartaa ja kysyy, olisiko mahdollista saada katsella puutarhaa.
"Saaneehan tuota katsella", vastaa puutarhuri karhealla äänellä. "Astu vain sisään!"