Hän vetää sitten portit kiinni ja sulkee ne raskaalla avaimella, jonka pistää vyöhönsä. Poika seisoo ja katselee häntä. Hänellä on karkeat kasvot ja suuret viikset, terävä suippoparta ja terävä nenä. Jollei hänellä olisi ollut sinistä puutarhurin esiliinaa ja kädessä raskasta lapiota, olisi poika voinut luulla häntä sotamieheksi.
Puutarhuri kulkee puutarhaan niin pitkin askelin, että pojan täytyy juosta voidakseen pysytellä hänen kintereillään. He kulkevat kaitaista polkua ja poika sattuu astumaan ruoholle. Mutta silloin hän heti saa muistutuksen, ettei pidä tallata ruohoa, ja sitten hän juoksee opastajansa perässä.
Poika ajattelee, että puutarhuri luulee olevansa liian hyvä opastamaan häntä ja näyttelemään puutarhaansa hänenlaiselleen eikä uskalla kysyä häneltä mitään, juoksee vain perässä. Silloin tällöin puutarhuri sanoo hänelle jonkin sanan. Aivan muurin vieressä on tiheä pensasaita, ja kun he ovat tulleet sen läpi, sanoo hän kutsuvansa sitä Kolmårdeniksi. "Niin, se on niin suuri, että sitä kyllä saattaa sanoa Kolmårdeniksi", sanoo poika, mutta puutarhuri ei viitsi kuunnella, mitä hänellä on sanomista.
Sitten he tulevat pensaikosta ja poika voi nähdä suurimman osan puutarhaa. Hän huomaa heti, ettei se ole aivan iso, ainoastaan pari tynnyrinalaa. Korkea muuri suojaa sitä etelässä ja lännessä, mutta pohjoisessa ja idässä se on vesien ympäröimä, niin ettei siinä tarvita mitään aitauksia.
Puutarhuri on pysähtynyt sitoakseen kiinni jonkin köynnöksen, ja pojalla on siis aikaa katsella ympärilleen. Hän ei ole eläessään nähnyt montakaan puutarhaa, mutta tämä on hänen ymmärtääkseen kuitenkin aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Se mahtaa olla tehty johonkin vanhaan malliin, sillä nykyisin ei enää harrasteta noin suunnattoman paljon pieniä kukkuloita ja pieniä kukkaiskenttiä ja pieniä pensaikkoja. Eikä myöskään semmoista pienten lampien ja luikertelevien kanavien vilinää kuin täällä joka taholla on.
Kaikkialla on mitä komeimpia puita ja ihanimpia kukkia, ja vesi pienissä kanavissa on kirkasta, tumman vihreää ja päilyilevää. Ja pojan mielestä on kaikki kuin paratiisissa. Hän lyö kätensä yhteen ja huudahtaa: "Enpä elämässäni ole nähnyt mitään näin kaunista! Mikä ihmeen puutarha tämä on?" Sen hän huudahtaa aivan ääneensä, ja heti kääntyy puutarhuri häntä kohti ja sanoo karkealla äänellä; "Tämän puutarhan nimi on Sörmlanti. Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä? Tätä on aina pidetty valtakunnan kauneimpana."
Poika alkaa vähän miettiä tätä vastausta, mutta hänellä on niin paljon katselemista, ettei hän ennätä saada selville, mitä se merkitsee. Vaikka kaikki kukat ja luikertelevat vesistöt ovatkin kauniita, niin on siinä vielä jotakin, joka on hänestä vieläkin hauskempaa, nimittäin kaikki nuo pienet huvimajat ja leikkituvat, joita on rakennettu puutarhaan. Niitä on kaikkialla, mutta enin niitä on lammikkojen ja kanavien reunoilla. Eivät ne ole oikeita taloja. Ne eivät ole sen suurempia kuin että ne voisivat olla rakennettuja semmoisten asuttaviksi kuin hän, mutta ne ovat uskomattoman siroja ja sieviä. Niitä on kaiken kokoisia: muutamat ovat kuin linnoja torneineen ja sivusiipineen, toiset ovat kuin kirkkoja ja toiset kuin myllyjä ja talonpoikaistaloja.
Ne ovat niin sirotekoisia, että pojan tekisi mieli pysähtyä katselemaan jokaista, mutta hän ei uskalla olla seuraamatta puutarhuria. Mutta kohta he tulevat paikkaan, joka on muita suurempi ja komeampi. Se on kolmikerroksinen talo, ja siinä on pääty ja ulkonevat sivurakennukset. Se seisoo keskellä kukkaistutuksia ja sinne vievä tie kulkee useiden kaunissiltaisten kanavien yli.
Poika ei uskalla muuta kuin seurata puutarhurin kintereillä, mutta kun hänen täytyy kulkea kaiken tämän ohi, huoahtaa hän niin haikeasti, että ankara herra kuulee sen ja pysähtyy. "Tätä paikkaa minä nimitän Eriksbergiksi", sanoo hän. "Jos tahdot mennä sisään, niin mene, mutta varo Pintorpan rouvaa!"
Siihen ei poikaa tarvitse monta kertaa kehoittaa. Hän juoksee puiden reunustamaa käytävää, yli pienten siltojen, ylös kukkaistutuksille ja portista sisään. Kaikki näyttää olevan hänen mitallaan tehtyä. Portaat ovat parhaan korkuiset, ja hän ylettyy avaamaan jokaisen lukon. Mutta ikinä hän ei olisi luullut saavansa nähdä näin paljon kaunista. Tammilattiat loistavat puhtaina ja kiilloitettuina, katot on kipsattu ja maalattu kuvia täyteen. Seinillä riippuu taulu taulun vieressä. Huonekalut on kullalla koristettu ja silkillä verhoiltu. Hän näkee huoneita, joiden seinät ovat kirjojen peitossa, ja hän näkee huoneita, joissa pöydät ja kaapit ovat kalleuksia täynnä.