Kuta pitemmälle aika kului sitä enemmän satoi. Illemmällä tuli oikeita kaatosateita, ja tiet tulivat aivan pohjattomiksi, ja ihmiset, jotka olivat lähteneet elukkoineen liikkeelle joutuakseen Örebrohon hyvissä ajoin aamulla, olivat pahemmassa kuin pulassa. Lehmät ja härät tuskastuivat niin, etteivät tahtoneet askelta astua, ja useat noista elukkaparoista heittäytyivät pitkäkseen keskelle tietä näyttääkseen, etteivät tahtoneet enää kulkea kauemmaksi. Kaikkien tien varrella asuvien täytyi avata ovensa markkinamiehille ja antaa heille yösijaa vointinsa mukaan. Sekä asuinhuoneet että navetat, tallit ja ladot tulivat täpötäyteen.
Ne, jotka voivat, koettivat kuitenkin pyrkiä majataloon, mutta sinne tultuaan he katuivat, etteivät olleet jääneet yöksi johonkin mökkiin maantien varrelle. Kaikki navetan parret ja kaikki tallin pilttuut olivat jo täynnä. Ei auttanut muu kuin jättää hevoset ja lehmät sateeseen. Oli hyvä, jos niiden omistajat saivat kattoa päänsä päälle.
Kosteus ja lika ja ahdinko pihamailla oli aivan kauhea. Eläinten täytyi seisoa rapakoissa voimatta edes panna pitkäkseen. Oli kyllä isäntiä, jotka hankkivat elukkainsa alle olkia ja levittivät peitteitä niiden selkään, mutta oli myöskin niitä, jotka istuivat majatalossa, joivat ja löivät korttia unohtaen kokonaan ne, joista heidän olisi täytynyt pitää huolta.
Poika ja villihanhet olivat sinä iltana tulleet eräälle Jelmarin saarelle. Sen erotti maasta ainoastaan kaitainen ja matala salmi, ja voi kyllä hyvin ajatella, että sinne vähän veden aikana saattoi päästä kuivin jaloin.
Saarella satoi yhtä hillittömästi kuin kaikkialla muuallakin. Pojan päälle alinomaa rapisevat pisarat eivät antaneet hänen päästä uneen. Viimein hän lähti kävelemään. Hänen mielestään tuntui sade vähemmän, kun hän oli itse liikkeellä.
Tuskin hän oli kiertänyt saaren, kun kuuli läiskäyksen vedestä, joka erotti saaren mantereesta. Heti sen jälkeen hän näki yksinäisen hevosen tulevan pensaikosta. Se oli vanha koni, niin kurja ja surkea, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli raihnas ja kankeajalkainen ja niin laiha, että jok'ikinen luu näkyi nahan alta. Eläimellä ei ollut siloja eikä satulaa, ainoastaan vanhat päitset, joista riippui puoleksi mädännyt nuoran pätkä. Oli selvää, että sen oli ollut helppo riuhtaista itsensä irti.
Hevonen meni suoraan sitä paikkaa kohti, missä villihanhet nukkuivat, ja poika pelästyi, että se astuisi heidän päälleen. "Minne sinä menet? Katsohan eteesi!" huusi poika. — "Olen kulkenut peninkulman sinua tavatakseni." — "Oletko kuullut minusta puhuttavan?" kysyi poika kummastuneena. — "On kai korvat minullakin, vaikka olenkin vanha. Paljonhan sinusta puhutaan tätä nykyä."
Hän oli kumartanut päänsä puhuessaan, ja poika näki, että hänellä oli pieni pää ja kauniit silmät ja hieno, pehmeä turpa. "Se on varmaankin ollut hyvä hevonen aikoinaan, vaikka on joutunut noin huonoille jäljille vanhoilla päivillään", ajatteli poika.
"Tahtoisin, että tulisit kanssani ja auttaisit minua eräässä asiassa", sanoi hevonen. Pojan mielestä oli vaikea seurata noin kurjan näköistä otusta, ja hän syytti huonoa säätä. "Ei sinun ole parempi maata täällä kuin istua minun selässäni", sanoi hevonen. "Mutta sinä et kai uskalla lähteä tämmöisten hevoshuijarikonien kanssa?" — "Ehkäpä minä uskallan", sanoi poika. — "Herätä sitten hanhet, että saamme sopia heidän kanssaan siitä, mistä he saavat tulla noutamaan sinua huomenaamuna!" sanoi hevonen.
Kohta sen jälkeen poika istui hevosen selässä. Vanha hevonen juoksi paremmin kuin poika olisi voinut odottaakaan, mutta siitä tuli sittenkin pitkä matka pimeässä ja sateessa, ennen kuin he pysähtyivät suuren majatalon kohdalle. Siellä näytti olevan kauhean ikävää. Tiehen syntyneet rattaanpyöränjäljet olivat niin syvät, että poika pelkäsi hukkuvansa, jos sattuisi semmoiseen astumaan. Aitaukseen, joka kulki pihan ympäri, oli sidottu kolme- neljäkymmentä hevosta ja nautaa, ilman mitään sateensuojaa, ja pihalla oli kärryjä ja korkeita laatikoita, joihin oli teljetty vasikoita, porsaita ja kanoja.