Hevonen asettui aitauksen ääreen. Poika istui hänen selässään ja hyvillä yösilmillään hän näki selvästi, kuinka tukala eläinten oli olla.
"Mistä syystä te seisotte täällä ulkona?" kysyi hän. — "Olemme matkalla Örebron markkinoille, mutta meidän on täytynyt yöpyä tänne sateen vuoksi. Tämä on majatalo, mutta tänne on tullut niin paljon matkustajia, ettemme ole mahtuneet huoneisiin."
Poika ei vastannut mitään, istui vain hiljaa ja katseli ympärilleen. Harvat elukoista nukkuivat, ja kaikkialta kuului valitusta ja tyytymättömiä ääniä. Heillä oli syytä valituksiinsa, sillä sää oli vain pahentunut sitten illan, oli alkanut puhaltaa jäätävän kylmä viima, ja sade, joka nyt pieksi ja pisti, oli lumensekaista. Oli helppo ymmärtää, mitä apua hevonen toivoi pojalta.
"Näetkö, että tässä on komea talonpoikaistalo vastapäätä majataloa?" kysyi hevonen. — "Minä näen sen", sanoi poika, "enkä minä ymmärrä, miksi ne eivät ole pyytäneet teille yösijaa sieltä? Vai ovatko paikat jo sielläkin täynnä?" — "Ei, siellä ei ole ketään vieraita", sanoi hevonen. "Sen talon asukkaat ovat niin ahneita ja tylyjä, ettei maksa vaivaa mennä pyytämäänkään heiltä yösijaa." — "Niinkö? Sitten kai teidän on pakko jäädä siihen, missä olette." — "Minä olen syntynyt ja kasvanut juuri siinä talossa", sanoi hevonen. "Minä tiedän, että siellä on suuri talli ja navetta ja monta tyhjää pilttuuta ja partta, ja tahtoisinpa tietää, etkö luule voivasi hommata niin, että me pääsisimme sinne sisään?" — "Siihen minä en taida uskaltaa ryhtyä", sanoi poika. Mutta elukat säälittivät häntä niin, että hän kuitenkin päätti koettaa.
Hän juoksi vieraan talon pihalle ja huomasi heti, että kaikki ulkohuoneet oli lukittu ja kaikki avaimet poissa suulta. Hän seisoi epäröivänä ja avuttomana, kun hän yht'äkkiä sai odottamatonta apua. Tuli tuulenpuuska hirmuista vauhtia ja repäisi auki häntä vastapäätä olevan ladon oven.
Poika riensi heti hevosen luo. "En voi päästä talliin enkä navettaan", sanoi hän, "mutta siellä on suuri tyhjä heinälato, jota ne eivät ole muistaneet sulkea, ja sinne minä voin viedä teidät." — "Kiitoksia paljon!" sanoi hevonen. "Onpa hauska vielä kerran saada levätä vanhoilla paikoilla. Muuta iloapa en enää voi toivoakaan tässä elämässä."
Majataloa vastapäätä olevassa rikkaassa talossa oli sinä iltana valvottu tavallista kauemmin.
Isäntä oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän oli pitkä ja komea, ja hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta synkät. Päivällä hän oli ollut ulkona sateessa ja kastunut kaikkien muiden lailla ja illallista syödessään hän oli pyytänyt vanhaa äitiään, joka vielä oli emäntänä talossa, tekemään tulen takkaan, että hän saisi kuivata vaatteitaan. Äiti oli silloin tehnyt pienen heikon tulen, sillä siinä talossa ei ollut tapana haaskata puita, ja isäntä oli ripustanut takkinsa tuolille ja asettanut sen tulta vasten. Sitten hän oli nostanut toisen jalkansa pankolle ja nojannut kyynärpään polveensa, ja sitten hän oli jäänyt siihen seisomaan ja tuijottamaan tuleen. Niin hän oli seisonut useita tunteja eikä liikahtanut muuta kuin silloin tällöin heittääkseen halon tuleen.
Emäntä oli korjannut pois illallisen ja valmistanut hänen vuoteensa ja sitten hän oli mennyt omaan pieneen kamariinsa ja istahtanut sinne. Välistä hän tuli ovelle ja katseli ihmetellen poikaansa, joka seisoi tulen ääressä eikä mennyt maata. "Ei mitään, äiti, minä vain vähän ajattelin entisiä asioita", sanoi hän.
Seikka oli se, että kun hän äsken oli kulkenut majatalon ohi, oli muuan hevoskauppias tullut ja kysynyt, eikö hän tahtoisi ostaa hevosta, ja näyttänyt hänelle vanhaa konia, joka oli niin pahoin pidelty, että hänen täytyi kysyä mieheltä, oliko hän hullu, kun koetti tyrkyttää hänelle semmoista ikäloppua. "Enhän minä, mutta minä vain ajattelin, että kun tämä hevonen on ennen ollut teidän, niin ehkä haluaisitte toimittaa sille huolettoman vanhuuden päivät, sillä niitä se kaipaa", oli hevoskauppias vastannut.