Silloin hän oli katsonut hevosta ja tuntenut sen. Niin, hän oli itse opettanut ja kasvattanut sen, mutta ei hänen päähänsä pistänytkään ruveta sentähden ostamaan niin vanhaa ja kelvotonta elukkaa. Eihän toki. Vai hän heittäisi rahansa semmoiseen!
Mutta joka tapauksessa hevonen oli herättänyt hänessä monta muistoa, ja nämä muistot ne nyt pitivät häntä valveilla niin, ettei hän voinut mennä levolle.
Niin, tuo hevonen oli ollut kylläkin kaunis ja hyvä hevonen. Isä oli antanut hänen hoitaa sitä varsasta pitäen. Hän oli opettanut sen juoksemaan, ja hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta. Isä oli valitellut, että hän ruokki sitä liian hyvin, ja hänen oli usein täytynyt viedä sille varkain kauroja.
Kun hänellä oli ollut tuo hevonen, ei hän koskaan ollut tahtonut mennä jalkaisin kirkkoon, vaan aina hän oli ajanut. Sen hän oli tehnyt vain saadakseen ajaa komealla varsallaan. Itsellään hänellä oli kotikutoiset ja kotitekoiset vaatteet, ja ajopelit olivat yksinkertaiset ja maalaamattomat, mutta hevonen oli komein kirkonmäellä.
Kerran hän oli uskaltanut puhua isälle siitä, että hän ostaa itselleen verkavaatteet ja maalaa rattaat. Isä oli seisonut kuin kivettyneenä sen kuultuaan. Poika oli luullut, että isä saa halvauksen. Hän oli silloin koettanut saada isää ymmärtämään, että kun hänellä kerran on niin kaunis hevonen ajettavanaan, niin pitää kai hänen itsensäkin joltakin näyttää.
Isä ei ollut puhunut mitään, mutta pari päivää sen jälkeen hän oli vienyt hevosen Örebrohon ja myynyt sen siellä.
Siinä isä oli tehnyt julmasti, mutta selvää oli, että hän oli pelännyt tuon hevosen houkuttelevan poikaa turhamaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen, ja nyt, näin kauan sen jälkeen, täytyi myöntää, että isä oli ollut oikeassa. Semmoisesta hevosesta olisi varmaan tullut kiusaus. Mutta silloin alussa hän oli surrut aivan kauheasti. Hän oli välistä mennyt Örebrohon seisomaan kadunkulmaan katsoakseen kun hevonen meni ohi, tai hiipinyt sen luokse talliin antamaan sokeria.
"Jos isä kuolee ja minä saan talon", oli hän ajatellut, "ostan minä ensi töikseni takaisin hevosen."
Nyt isä oli kuollut ja hän oli ollut isäntänä talossaan pari vuotta, mutta hän ei ollut vielä yrittänytkään ostaa takaisin hevostaan. Ei hän ollut tullut sitä ajatelleeksikaan pitkiin aikoihin ennen kuin vasta tänä iltana.
Olipa merkillistä, miten hän oli voinut unohtaa sen niin kokonaan. Mutta isä oli ollut hyvin mahtava ja lujatahtoinen mies, ja kun hän oli kasvanut ja kulkenut alinomaa isän mukana töissä, oli isän vaikutus häneen kasvanut hyvin suureksi. Niin hän oli vähitellen joutunut pitämään oikeana kaikkea, mitä isä teki. Ja kun hän itse oli päässyt isännäksi, oli hän vain koettanut kaikessa tehdä samalla tavoin kuin isä ennen.