Hän tiesi kyllä, että ihmiset olivat sanoneet isää ahneeksi, mutta kai on oikein kiristää kukkaroaan eikä heittää rahojaan hukkaan. Ei kai hän saa hävittää sitä hyvyyttä, mitä oli saanut. On parempi kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään suuria velkoja kuten muut tilanomistajat.
Niin pitkälle hän oli päässyt ajatuksissaan, kun säpsähti kuullessaan jotakin kummallista. Oli kuin olisi kimeä, ilkkuva ääni kerrannut juuri sen, mitä hän ajatteli: "On parasta kiristää kukkaroaan. On parempi kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään velkoja kuten muut tilanomistajat."
Oli kuin joku olisi tahtonut pilkata hänen viisauttaan, ja hän oli vähällä suuttua huomatessaan, että se kaikki oli vain kuulohäiriötä. Oli alkanut tuulla, ja tässä hän seisoi ja oli tullut niin uniseksi, että oli pitänyt tuulen vinkunaa savutorvessa oikeana puheena.
Hän katsahti seinäkelloa, ja se löi juuri silloin yksitoista raskasta lyöntiä. Kauheata, kuinka myöhä jo oli. "On aika mennä maata", ajatteli hän. Silloin hän muisti, ettei hän vielä ollut tehnyt kiertokulkuaan pihan ympäri kuten hänen tapansa oli tehdä joka ilta nähdäkseen, että kaikki ovet ja luukut oli suljettu ja kaikki tulet sammutettu. Se ei häneltä koskaan ollut jäänyt tekemättä sen jälkeen kun hän oli päässyt isännäksi taloon, Hän heitti takin hartioilleen ja meni ulos rajuilmaan.
Hän huomasi, että kaikki oli niinkuin olla piti, paitsi että tyhjän heinäladon ovi oli lentänyt auki. Hän meni sisään noutamaan avainta, lukitsi ladon ja pisti avaimen takkinsa taskuun.
Sitten hän meni takaisin tupaan, riisui takkinsa ja ripusti sen tulen eteen. Mutta hän ei vielä nytkään mennyt maata, vaan alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kyliäpä siellä oli kauhea ilma, kun tuuli oli niin purevan kylmä ja satoi räntää. Ja hänen vanha hevosensa seisoi tuossa ilmassa ulkona eikä sillä ollut edes lointa selässä! Kyllä sille nyt sentään olisi pitänyt antaa edes sateensuojaa, kun se kerran oli tullut näille tienoille.
Vastapäätä majataloa poika kuuli vanhan rämisevän seinäkellon lyövän yksitoista lyöntiä. Juuri silloin hän oli päästelemässä elukoita irti viedäkseen ne latoon. Kesti aika kauan, ennen kuin hän sai ne herätetyksi, mutta vihdoin ne olivat valmiit astumaan pitkässä jonossa pojan johtamina ahneen talonpojan pihalle.
Mutta sillä aikaa kun poika tätä puuhasi, oli isäntä tehnyt kierroksensa pihan ympäri ja sulkenut heinäladon, niin että kun poika tuli elukoita tuoden, olikin ovi lukossa. Poika jäi seisomaan hämmästyksissään. Ei, eläimiä hän ei voinut jättää siihen seisomaan. Hänen täytyi päästä sisään ottamaan selkoa avaimesta.
"Viihdyttele niitä täällä sen aikaa kun minä noudan avainta", sanoi hän vanhalle hevoselle ja juoksi tiehensä.
Keskelle pihamaata hän pysähtyi miettimään, miten pääsisi sisään. Siinä seisoessaan hän näki kahden pienen matkamiehen tulevan tietä pitkin ja pysähtyvän majatalon kohdalle.