Poika huomasi heti, että siinä oli kaksi pientä tyttöä. Hän juoksi lähemmäksi, sillä hän ajatteli saavansa heiltä apua.
"Kas niin, Riitta-Maija", sanoi toinen, "älä nyt enää itke. Nyt me olemme majatalon luona. Täällä me kyllä pääsemme sisään."
Tuskin tyttö oli sanonut sen, kun poika huusi hänelle:
"Älkää koettakokaan päästä majataloon. Se on aivan mahdotonta. Mutta tuossa toisessa talossa ei ole yhtään vieraita. Sinne teidän pitää mennä."
Pikkutytöt kuulivat sanat selvään, mutta eivät voineet nähdä puhujaa. Mutta sitä he eivät kovinkaan ihmetelleet, sillä olihan ihan pilkkopimeä yö. Isompi heistä vastasi heti: "Me emme tahdo mennä siihen taloon, sillä siellä asujat ovat ahneita ja ilkeitä. On heidän syynsä, että meidän täytyy kulkea kerjuulla."
"Voi olla", sanoi poika, "mutta teidän pitää mennä sinne sittenkin.
Saatte nähdä, että teidän käy hyvin."
"Koetetaan sitten, mutta saattepa nähdä, ettei meitä edes päästetä sisään", sanoivat pikkutytöt ja menivät asuinrakennukselle ja kolkuttivat.
Isäntä seisoi vielä tulen ääressä ja ajatteli hevosta, kuullessaan kolkutusta. Hän meni katsomaan ja päätti samalla, ettei hän anna houkutella itseään päästämään sisään ketään matkamiestä. Mutta juuri hänen raottaessaan porstuan ovea käytti tuulispää tilaisuutta hyväkseen. Se repäisi oven hänen kädestään ja paiskasi sen seinään. Hänen täytyi astua ulos sitä tavoittamaan, ja kun hän tuli tupaan takaisin, olivat tytöt jo sisällä.
Ne olivat kerjäläistyttöjä, repaleisia ja nälkäisiä ja likaisia pieniä tynkiä, ja ne kulkivat kumarassa pussiensa painosta, jotka olivat yhtä pitkiä kuin he itsekin.
"Ketä olette te, jotka kuljette ja kierrätte näin myöhään yöllä?" kysyi isäntä ankaralla äänellä.