Lapset eivät vastanneet heti; he laskivat ensin maahan pussinsa. Sitten he menivät hänen luokseen ja ojensivat hänelle pienet kätensä tervehdykseksi. "Me olemme Anna ja Riitta-Maija Engärdetistä", sanoi vanhempi, "ja me pyytäisimme yösijaa."
Isäntä ei ottanut vastaan ojennettuja käsiä ja aikoi juuri ajaa ulos kerjäläiskakarat, kun uusi muisto välähti hänen mieleensä. Engärdet, eikös se ollut pieni mökki, jossa oli asunut köyhä leski viisine lapsineen? Mutta leski oli ollut velkaa hänen isälleen muutamia satoja kruunuja, ja saadakseen omansa oli isä antanut myydä hänen töllinsä. Sitten leski oli vanhempien lastensa seurassa lähtenyt työnhakuun Norlantiin, mutta kaksi nuorinta lasta oli joutunut kunnan elätettäväksi.
Hänen tätä ajatellessaan katkeroitui hänen mielensä, hän tiesi, että isää oli paljon moitittu siitä, että oli ryöstättänyt nuo rahat, jotka kuitenkin olivat hänen rehellisesti ansaittua omaisuuttaan.
"Mitä te nyt toimitatte tähän aikaan?" sanoi hän ankaralla äänellä lapsille. "Eikö köyhäinhoito ole ottanut teitä huostaansa? Miksi te kuljeksitte kerjäämässä?"
"Ei se ole meidän syymme", vastasi nuorempi tyttö. "Ne ihmiset, joiden luona me asumme, lähettivät meidät kerjuulle."
"No, teidän pussinnehan ovat täynnä", sanoi talonpoika, "teillä ei ole syytä valittaa. Nyt on parasta, että otatte esille, mitä teillä on mukananne, ja syötte vatsanne täyteen, sillä täältä ette saa ruokaa. Naisväki on jo mennyt levolle. Sitten voitte laskeutua nurkkaan uunin viereen, niin teille ei tule kylmä."
Hän teki liikkeen kädellään ikään kuin käskeäkseen heitä luotaan, ja hänen silmissään oli melkein kova ilme. Tulihan hänen iloita siitä, että hänellä oli ollut isä, joka oli ollut tarkka tavarastaan. Muuten hän ehkä itse olisi saanut lapsuudessaan kiertää mieroa kerjuupussi olalla niinkuin nuo.
Tuskin hän oli ehtinyt ajatella ajatuksensa loppuun, kun se kimeä ja ilkkuva ääni, jonka hän oli kuullut jo kerran ennen tänä iltana, kertasi sen sanasta sanaan. Hän kuulosti ja ymmärsi heti, ettei se ollut mitään: ainoastaan tuuli, joka ilvehti uuninpiipussa. Mutta ihmeellistä oli siinä se, että kun tuuli noin kertasi nuo sanat, tuntuivat ne hänestä kauhean tyhmiltä ja kovilta ja valheellisilta.
Lapset olivat laskeutuneet toistensa viereen kovalle lattealle. He eivät kuitenkaan olleet ääneti, vaan mutisivat jotakin maatessaan.
"Oletteko hiljaa!" äsähti hän. Hän oli niin kärttyisellä päällä, että olisi voinut lyödä heitä.