Mutta tuota mutinaa kesti yhä siitä huolimatta, niin että hän vielä kerran käski heitä pitämään suunsa kiinni.
"Kun äiti lähti minun luotani", sanoi silloin pieni kirkas ääni, "otti hän minulta sen lupauksen, että joka ilta lukisin iltarukoukseni. Ja se minun täytyy tehdä ja Riitta-Maijan myös. Kunhan vain olemme lukeneet 'Jumala, joka lapsia rakastat', niin emme enää hiisku sanaakaan."
Isäntä istui nyt aivan hiljaa ja kuunteli, miten pienokaiset lukivat iltarukoustaan. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin, ja kävellessään hän väänteli käsiään, ikään kuin olisi ollut suuressa tuskassa.
Hevonen ajettu piloille ja nuo lapset mieroa kiertävinä kerjäläisinä! Ja kumpikin isän työtä! Isä ei ehkä sittenkään ollut oikeassa kaikessa, mitä teki.
Hän istahti tuolille ja nojasi päätään käsiinsä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa alkoivat värähdellä ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hän koetti pyyhkiä niitä, mutta silloin tuli uusia kyyneleitä, ja hän riensi pyyhkimään nekin, mutta se ei auttanut. Kyyneliä tulvi tulvimalla.
Nyt hänen äitinsä avasi pienen kamarin oven, ja hän riensi kääntämään tuoliaan niin, että selkä olisi äitiin päin. Mutta äiti lienee huomannut jotakin eriskummaista, sillä hän seisoi kauan aikaa hänen takanaan niinkuin olisi odottanut, että poika sanoisi hänelle jotakin. Sitten hän ajatteli, miten vaikeaa miesten on puhua siitä, mikä heitä raskaimmin painaa. Häntä kai pitäisi auttaa.
Hän oli nähnyt kamaristaan, mitä tuvassa oli tapahtunut, niin ettei hänen tarvinnut mitään kysyä. Hän meni vain aivan hiljaa nukkuvien lasten luo ja kantoi heidät omaan vuoteeseensa pieneen huoneeseensa. Sitten hän palasi taas poikansa luo.
"Kuulehan, Lars", sanoi hän ikään kuili ei olisi huomannut pojan itkua, "anna minun ottaa nuo lapset." — "Mitä, äiti?" sanoi poika ja koetti hillitä itkuaan. — "Minun on ollut vaikeata olla heidän tähtensä monta vuotta, aina siitä lähtien, kun isä otti mökin heidän äidiltään. Ja niin on sinunkin ollut." — "Niin on." — "Minä otan heidät tänne ja teen heistä kunnon ihmisiä. He ovat liian hyviä kulkemaan kerjuulla."
Poika ei voinut vastata mitään, sillä kyyneleet valuivat virtanaan, mutta hän tarttui äitinsä vanhaan, kuluneeseen käteen ja hyväili sitä.
Mutta sitten hän hyppäsi pystyyn, ikään kuin olisi pelästynyt jotakin. "Mitä isä olisi sanonut tästä?" — "Isä on saanut aikansa hallita", sanoi äiti, "nyt on sinun vuorosi. Niin kauan kuin isä eli, täytyi häntä totella. Nyt täytyy sinun olla sellainen kuin sinä olet." Poika hämmästyi näistä sanoista niin, että lakkasi itkemästä. "Enkö minä ole ollut semmoinen kuin olen?" sanoi hän. — "Et", sanoi hänen äitinsä, "sitä sinä et ole ollut. Sinä olet koettanut olla vain isän kaltainen. Isä oli nähnyt kovia aikoja, ja sen tähden hän pelkäsi köyhtyvänsä. Hän ajatteli, että hänen oli pakko ennen muuta ajatella itseään. Mutta sinä et ole koskaan kokenut mitään kovaa, josta olisit voinut käydä kovaksi. Sinulla on enemmän kuin tarvitset, ja silloin kai olisi luonnotonta, jollet ajattelisi toisia."