Pojankin oli nälkä, mutta hän etsi turhaan mitään syötävää. Tähystellessään joka taholle hän huomasi viereisellä pellolla kaksi miestä kyntämässä. Yht'äkkiä ne herkesivät kyntämästä ja istuutuivat syömään aamiaistaan. Poika riensi heti sinnepäin ja hiipi lähelle miehiä. Eihän ollut mahdotonta, että hän löytäisi joitakin murusia tai jonkin leivänkuoren, kun miehet olivat lakanneet syömästä.
Pellon ohi kulki tie ja sitä pitkin asteli vanha mies. Nähtyään kyntömiehet hän pysähtyi, kiipesi aidan yli ja meni heidän luokseen. "Minäkin aioin syödä aamiaista", sanoi hän, avasi reppunsa ja otti siitä leipää ja voita. "Ei ole hauska istua ja syödä yksinään tiepuolessa", jatkoi hän.
Siitä lähti juttu luistamaan, ja kyntömiehet saivat pian tietää, että hän oli kaivostyömies Norbergin kaivosseudulta. Hän ei ollut työssä nyt enää. Hän oli liian vanha kiipeilemään kaivostikapuita, mutta hän asui kaivoksen lähellä pienessä töllissä. Hänen tyttärensä oli naimisissa täällä Fellingsbrossa. Oli juuri ollut häntä tervehtimässä, ja tytär oli pyydellyt häntä muuttamaan tänne, mutta hän ei vain saanut sitä tehdyksi.
"Vai niin, teidän mielestänne täällä ei ole niin hyvä kuin Norbergissa", sanoivat talonpojat ja vetivät huuliaan hiukan hymyyn, sillä hehän tiesivät, että Fellingsbro oli koko maakunnan suurimpia ja vauraimpia pitäjiä.
"En minä voi elää tämmöisellä tasangolla", sanoi ukko ja heilautti kättään ikään kuin se ei olisi voinut olla mitenkään mahdollista. He alkoivat nyt kaikessa ystävyydessä väitellä siitä, missä paikoin Vestmanlantia olisi paras asua. Toinen kyntömiehistä oli syntynyt Fellingsbrossa, ja hän kehui tasankoa, mutta toinen oli Västeråsin seuduilta, ja hänen mielestään Määlarin rannat lehtosaarineen ja kauniine niemineen olivat maakunnan paras osa. Ukko ei ottanut uskoakseen, ja näyttääkseen, että oli oikeassa, hän pyysi saada kertoa heille tarinan, jonka oli nuoruudessaan kuullut vanhoilta ihmisiltä.
"Täällä Vestmanlannissa asui kauan sitten eräs vanha rouva, joka oli jättiläisten sukua ja niin rikas, että hän omisti koko maan. Hän eleli komeasti, mutta oli kuitenkin ainaisessa huolessa, koska hän ei tiennyt, miten jakaisi omaisuutensa kolmen poikansa kesken.
"Nähkääs, asia oli niin, ettei hän välittänyt kahdesta vanhemmasta pojastaan paljonkaan, mutta nuorin oli hänen lempilapsensa. Äiti tahtoi, että hän saisi parhaan perinnön, mutta samalla hän pelkäsi, että syntyisi riitaa hänen ja veljien välillä, jos nämä huomaisivat, ettei perintöä ollut jaettu tasan kaikkien kesken.
"No, eräänä päivänä hän tunsi loppunsa lähenevän, niin ettei hänellä enää olisi aikaa miettiä kauemmin. Silloin hän kutsui luokseen kaikki kolme poikaansa ja alkoi puhua heidän kanssaan perinnöstä.
"'Nyt minä olen jakanut kaiken omaisuuteni kolmeen osaan', sanoi hän. 'Yhteen osaan minä olen pannut kaikki tuomimäkeni ja kukkasniittyni, ja ne olen liittänyt yhteen Määlarin ympärille. Se, joka valitsee sen osan, saa rantaniityiltä hyvän laitumen lampaille ja lehmille, ja saarissa hän voi taittaa kerppuja, ellei tahdo käyttää saaria puutarhan viljelykseen. Siellä pistää joukko lahtia ja järviä kauas sisämaahan, niin että on hyvä tilaisuus tavaran kuljetukseen ja kaikenlaisen muun liikenteen harjoittamiseen. Siellä, missä joet laskevat mereen, on hyviä satamapaikkoja, niin että minä luulen, että hänen alueelleen tulee kasvamaan sekä kyliä että kaupunkeja. Eikä häneltä tule puuttumaan peltomaatakaan vaikka maa onkin repaleista. On vain hyvä, että hänen poikansa jo alun pitäen saavat oppia kulkemaan saaresta saareen, sillä siten heistä tulee hyviä merenkulkijoita, jotka voivat purjehtia vieraisiin maihin hankkimaan rikkauksia. — No niin, se oli ensimmäinen osa. Mitä siitä sanotte?'
"Kaikki pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tämä osa oli hyvä osa, ja se, joka sen saa, voi olla tyytyväinen.