Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Selma Lagerlöf

"'Niin, sillä ei ole mitään vikaa', sanoi vanha jättiläisrouva, 'eikä toinenkaan ole sen huonompi. Siihen olen koonnut kaikki tasaiset maani ja valmiit peltoni ja olen pannut peltoa pellon viereen Määlarin seuduilta aina Taalainmaahan. Se, joka saa sen maan, ei varmasti tule katumaan kauppojaan. Hän voi viljellä viljaa niin paljon kuin tahtoo ja rakentaa itselleen suuria taloja, eikä hänellä eikä hänen jälkeläisillään tarvitse olla päivänkään huolta toimeentulostaan. Ettei tasanko joutuisi veden valtaan, olen vetänyt siihen suuria ojia, ja niissä on siellä täällä jokin putouskin, että niihin voi rakentaa myllyjä ja pajoja. Ja pitkin ojia minä olen asettanut sorapenkereitä, joissa voi kasvaa metsää polttopuuksi. — Niin, se oli toinen osa, ja minun mielestäni voi se, joka sen saa, olla tyytyväinen.'

"Pojat olivat samaa mieltä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli pitänyt heistä niin hyvää huolta.

"'Olenhan koettanut tehdä parastani', sanoi eukko, 'mutta nyt minä tulen siihen, joka on tuottanut minulle eniten huolta. Sillä nähkääs, kun olin pannut kaikki lehtoniittyni, hakamaani ja tammimäkeni yhteen osaan ja kaikki peltoni ja uudisviljelykseni toiseen ja aloin koota jotakin kolmanteen, niin huomasin, että minulla tilastani ei ollut jäljellä muuta kuin mäntymäkiä ja kuusimetsiä ja vuorenselänteitä ja kallioita ja laihoja katajapensaita ja huonoja koivulehtoja ja pikku järviä. Ja tuosta ei tietysti kukaan teistä olisi välittänyt. Olen nyt kuitenkin poiminut kokoon kaiken tuon tähteen ja asettanut sen tasangon pohjois- ja länsipuolitse. Mutta minä pelkään pahoin, että sillä, joka valitsee tuon osan, ei ole odotettavissa muuta kuin köyhyyttä. Hän ei voi pitää muuta karjaa kuin lampaita ja vuohia, ja hänen kai täytyy pyytää järvistä kalaa tai metsästä riistaa voidakseen elää. Täällä on kyllä useita koskia ja putouksia, niin että voi rakentaa miten monta myllyä tahansa, mutta minä pelkään pahoin, ettei niissä ole muuta jauhattamista kuin puun kuorta. Ja suurena vitsauksena siellä ovat sudet ja karhut, sillä niitä tulee erämaassa varmaan olemaan. — Niin, se oli kolmas osa. Minä kyllä tiedän, ettei sitä voi verrata kahteen muuhun, ja ellen minä olisi näin vanha, niin tekisin uuden jaon, mutta nyt se on mahdotonta. Ja nyt ei minulla viimeisellä hetkelläni ole mitään rauhaa, sillä minä en tiedä, kenelle teistä antaisin huonoimman osani. Te olette olleet hyviä poikia jokainen, ja minun on vaikea tehdä vääryyttä kenellekään teistä.'

"Kun vanha jättiläisrouva oli kertonut, miten asiat olivat, katsoi hän huolissaan poikiinsa. Nyt he eivät sanoneet niinkuin taannoin, että hän oli jakanut oikein ja pitänyt heistä hyvää huolta. He seisoivat äänettöminä ja näkyi selvästi, että se, joka saisi viimeisen osan, ei olisi tyytyväinen.

"Niin, siinä makasi vanha äiti ja oli levoton, ja pojat näkivät, että hän kärsi kuolemantuskia jo edeltäpäin siitä, että hänen täytyi jakaa osat heidän keskensä, tietämättä, kenen pojistaan hän tekee onnettomaksi antamalla hänelle huonoimman osan.

"Mutta nuorin heistä rakasti äitiään enemmän kuin muut, ja hän ei jaksanut nähdä äitinsä näin kärsivän, vaan sanoi: 'Teidän ei pidä surra enempää tämän asian tähden; paneutukaa vain kuolemaan levossa ja rauhassa. Tuon huonon osan te voitte antaa minulle. Minä koetan tulla sillä toimeen, ja kuinka käyneekin, en minä ole teille suutuksissani siitä, että toiset ovat saaneet paremman osan kuin minä.'

"Niin pian kuin hän oli sanonut tämän, rauhoittui äiti Ja kehui ja kiitti häntä. Toisten osien jakaminen kävi sitten helposti, sillä ne olivat melkein yhtä hyvät.

"Kun kaikki oli järjestetty, kiitti vanhus nuorinta poikaansa vielä kerran ja sanoi odottaneensakin, että juuri hän auttaisi äitiään. Ja pyysi, että poika tultuaan erämaahan muistaisi sitä suurta rakkautta, jota äiti aina oli hänelle osoittanut.'

"Sen sanottuaan hän sulki silmänsä ja kuoli, ja kun veljet olivat laskeneet hänet maahan, lähtivät he kukin katselemaan saamiaan maita. Ja vanhimmat pojat olivat tietysti tyytyväisiä ja hyvillä mielin.

"Kolmas meni erämaahansa ja näki, että äiti oli puhunut totta ja että suurin osa oli kalliota ja järveä. Hän kyllä ymmärsi, että äiti oli ajatellut häntä rakkaudella järjestäessään tämän osan häntä varten, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan muuta kuin huonoa otettavana, oli hän järjestänyt sen niin hyvin, että maa oli mitä kaunein maa. Paikoitellen se oli kamalan jylhää, mutta kuitenkin kaunista. Se miellytti häntä, mutta ei hän kuitenkaan ollut iloinen.